»Gowanille on sattunut vahinko», kertoi hän, »senjälkeen kun kauniit naiset tuottivat hänelle ilon vierailemalla hänen luonansa».
»Vahinko?» toisti miss Fanny, joka erottuaan Sparklerista istuutui venheeseen.
»Vahinko, niin», vastasi Blandois. »Hänen koiransa Lion.» Pikku
Dorritin käsi lepäsi hänen kädessään hänen puhuessaan.
»Se on kuollut», ilmoitti Blandois.
»Kuollut?» kertasi Pikku Dorrit. »Niin hieno koira!»
»Niin, hyvät naiset!» vakuutti Blandois hymyillen ja kohauttaen hartioitaan. »Joku on myrkyttänyt niin hienon koiran».
KOLMASVIIDETTÄ LUKU
Enimmäkseen papua ja prismaa
Mrs General, joka aina istui tanakasti ajajanistuimellaan ohjaten sopivaisuusvaljakkoansa, pani parhaansa kiilloittaakseen rakkaan nuoren ystävänsä pintaa, ja hänen rakas nuori ystävänsä pani parhaansa salliakseen sen tapahtua. Hän oli kyllä työteliään elämänsä aikana ponnistellut ankarasti saavuttaakseen monenlaisia päämääriä, muttei milloinkaan ankarammin kuin nyt, antaakseen mrs Generalin kiilloittaa itseään. Hän oli kyllä levoton ja hänen oli paha olla tämän siloittelevan käsittelyn alla, se on totta; mutta hän alistui perheen vaatimuksiin sen mahtavuuden päivinä, samoin kuin oli alistunut sen vaatimuksiin alennuksen aikana, ja otti huomioon omat halunsa ja taipumuksensa tässä asiassa yhtä vähän kuin oli ottanut huomioon oman nälkänsä niihin aikoihin, jolloin oli säästänyt päivällisensä, jotta isä saisi illallisensa.
Yksi lohdutus hänellä oli tässä ainaisessa kiirastulessa, ja se ylläpiti häntä paremmin ja lohdutti häntä enemmän kuin vähemmin uskollinen ja rakastava luonne, joka ei olisi niin tottunut taisteluihin ja uhrauksiin, olisi voinut käsittääkään; sen saakin elämässä usein havaita, että Pikku Dorritin kaltaiset eivät harkitse asioita puoliksikaan niin tarkoin kuin ne, jotka asettuvat heidän yläpuolellensa. Tämä lohdutus oli hänen sisarensa yhä jatkuva ystävällisyys. Se ei merkinnyt mitään, että tämä ystävällisyys ilmeni suvaitsevana suojeluksena: hän oli tottunut sellaiseen. Se ei merkinnyt mitään, että se piti hänet veronalaisessa asemassa ja sijoitti hänet hänen sisarensa loistavien riemuvaunujen saattojoukkoon, kun sitävastoin miss Fanny istui korkealla palvottavana. Pikku Dorrit ei pyytänyt parempaa paikkaa. Ihaillen aina Fannyn kauneutta ja suloa ja sukkeluutta hän ei selvitellyt itselleen, kuinka paljon hänen rakkautensa Fannyyn riippui hänen omasta sydämestään ja minkä verran Fannyn sydämestä, vaan antoi hänelle kaiken sen sisarellisen rakkauden, mikä mahtui hänen suureen sydämeensä.