Se suuri määrä papua ja prismaa, jota mrs General valoi perhe-elämään, yhdessä Fannyn alituisten seuraelämä-retkeilyjen kanssa salli vain pienen luonnollisuuden jätesakan laskeutua jokapäiväisen elämän seoksen pohjalle. Tämä teki tuttavalliset keskustelut Fannyn kanssa kaksin verroin kalliiksi Pikku Dorritille ja lisäsi niiden tuottamaa lohdutusta.
»Amy», sanoi Fanny hänelle eräänä iltana, kun he olivat kahden, hyvin rasittavan päivän jälkeen, jolloin Pikku Dorrit oli aivan uupunut, mutta Fanny valmis milloin hyvänsä uudelleen ryntäämään seuraelämään, »minäpä kerron sinun pieneen korvaasi jotakin. Et kai voi arvata, mitä se on?»
»En luulisi, rakas», vastasi Amy.
»No, minäpä annan sinulle vähän alkua. Mrs General.» Pavut ja prismat olivat olleet väsyttävästi vallalla koko päivän — kaikki oli ollut vain pintaa ja kiilloitusta ja sisällyksetöntä ulkokuorta — niin että Pikku Dorrit näytti hartaasti toivovan, että mrs General pysyisi hyvästi peiteltynä vuoteessaan edes muutaman tunnin.
»No, etkö voi arvata, Amy?»
»En, rakkaani. Ellen ole tehnyt jotakin», säikähti Amy, peläten mahdollisesti jollakin tavoin raapaisseensa naarmuja kiilloitukseen tai rypistäneensä silopintaa.
Tämä erehdys huvitti niin suuresti Fannya, että hän otti mieliviuhkansa (hän istui pukupöytänsä ääressä, ympärillään julma ase varustuksensa, jonka useimmat kidutuskoneet vielä höyrysivät Sparklerin sydänverestä) ja taputti sillä moneen kertaan sisarensa nenää, nauraen koko ajan.
»Voi sitä meidän pikku Amyamme!» huudahti hän. »Millainen pieni ujo hanhi tämä Amymme onkaan! Mutta tässä ei ole mitään nauramista. Päinvastoin olen suuttunut, ystäväiseni.»
»Koska minä en ole siihen syynä, niin en välitä siitä», hymyili Amy.
»Mutta minä välitän», vastasi Fanny, »ja niin sinäkin teet, lemmikkini, jahka avaan silmäsi. Amy, eikö mieleesi milloinkaan ole juolahtanut, että eräs on oudon kohtelias mrs Generalille?»