»Etkä ole kuullut mrs Generalin sanovan mitään?»
»Taivasten tekijä, Amy, onko hän sitä lajia naisia, joka sanoisi jotakin? Eikö ole selvän selvää, ettei hänellä nyt ole muuta tehtävää kuin pitää yllä ryhtiänsä, siloitella siunattuja hansikkaitaan ja keimaillen purjehtia edestakaisin. Sanonut jotakin! Jos hänellä wistipelissä on valttiässä hallussaan, ei hän puhu siitä mitään, lapsi. Se näkyy vasta, kun hän lyö sen pöytään.»
»Mitähän, jos sittekin olet erehtynyt, Fanny. Etköhän voisi erehtyä tässä?»
»Kyllä tietysti, voisinhan erehtyä», vastasi Fanny, »mutta en kai sittekään erehdy. Olen kuitenkin iloinen, että voit toivoa sellaista pelastusta ja että voit nyt ajatella noin rauhallisesti tuota uhkaavaa mahdollisuutta. Ehkäpä sitte voit kestää, kun tämä liitto solmitaan. Minä en ainakaan kestä sitä enkä yritäkään. Mieluummin ottaisin nuoren Sparklerin.»
»Oi, häntä et toki milloinkaan ota, et missään tapauksessa, Fanny!»
»Totisesti, ystäväni», vastasi nuori neiti äärimmäisen välinpitämättömästi. »En voi taata sitäkään. Ei voi tietää, mitä tapahtuu. Varsinkin kun minulla silloin olisi monta tilaisuutta kohdella tuota naista, hänen äitiänsä, hänen omaan tyyliinsä. Sitä en suinkaan jättäisi tekemättä, Amy.»
Muuta ei sitte puhuttu sisarusten kesken; mutta se, mikä oli tullut sanotuksi, valmisti näille molemmille, mrs Generalille ja mr Sparklerille, huomattavan sijan Amyn ajatuksissa, jotka sen jälkeen usein askartelivat näissä ongelmissa.
Mrs Generalista, joka jo aikoja sitten oli kiilloittanut pintansa niin täydellisen siloiseksi, ettei kukaan voinut nähdä mitä sen alla oli (jos siellä oli jotakin), oli mahdotonta havaita mitään. Mr Dorrit oli kieltämättä hyvin kohtelias hänelle ja piti häntä erinomaisen suuressa arvossa, mutta Fanny, joka aina oli kiivas, saattoi helposti erehtyä tässä suhteessa. Sitävastoin oli Sparkleria koskeva juttu toisenlainen, niin että kuka hyvänsä saattoi nähdä mitä oli tekeillä; Pikku Dorrit näki sen ja mietiskeli sitä epäillen ja kummastellen.
Mr Sparklerin kiintymys oli verrattavissa vain hänen orjuuttajansa oikkuihin ja julmuuteen. Toisinaan suosi tämä häntä niin ilmeisesti, että toinen nauraa tyrskähteli ääneen ilosta, ja seuraavana päivänä tai jo seuraavana hetkenä unohti hänet täydellisesti syösten miesparan sellaiseen pimeyden kuiluun, että häneltä pääsi voihkaus, jonka hän koetti typerästi peittää rykäisemällä. Hänen palvontansa sitkeys ei vähääkään liikuttanut Fannyn sydäntä, huolimatta siitä, että toinen riippui niin kiinni Edwardissa, että kun tämä tahtoi vaihtaa seuraa, täytyi hänen harmikseen hiipiä talosta kuin salaliittolainen, käyttää vieraita eksyttäviä gondoleja ja kulkea takateitä ja salaisten ovien kautta; huolimatta siitä, että hän niin huolehti mr Dorritin terveydestä, että kävi joka toinen päivä tiedustelemassa sitä, aivan kuin vanha herra olisi potenut vaihtelevaa kuumetautia; huolimatta siitä, että hän soudatti itseään pääikkunoiden edustalla niin herkeämättä kuin olisi lyönyt vetoa suuresta summasta soudattavansa itseään tuhat peninkulmaa tuhannessa tunnissa, ja huolimatta siitä, että milloin ikinä hänen sydämensä valitun gondoli laski vesille, mr Sparklerinkin gondoli heti hyökkäsi vetisestä väijymäpaikastaan ryhtyen takaa-ajoon, aivan kuin miss Fanny olisi ollut kaunis salakuljettaja ja hän tullivirkamies. Tämä luonnostaan voimakasta ruumiinrakennetta vahvistava alituinen oleskelu ulkoilmassa ja suolaisen veden hengessä luultavasti esti mr Sparkleria ulkonaisesti riutumasta; olipa syy mikä hyvänsä, ei hänellä ollut etäisintäkään toivoa voida liikuttaa valtiattarensa sydäntä huonontuneella terveydelläänkään, sillä hän tuli tukevammaksi päivä päivältä ja hänen ulkomuotonsa omituisuus, että hän nimittäin pikemmin näytti paisuneelta pojalta kuin nuorelta mieheltä, kehittyi erikoisen huomattavaksi punakaksi lihavuudeksi.
Kun Blandois tuli vierailulle, otti mr Dorrit kohteliaasti hänet mr Gowanin ystävänä vastaan ja mainitsi hänelle tuumastaan antaa mr Gowanille tehtäväksi ikuistaa hänet jälkimaailmalle. Kun Blandois suuresti kehui tätä aietta, juolahti mr Dorritin mieleen, että hänestä varmaankin olisi hauska kertoa ystävälleen näin varatusta suurenmoisesta tilaisuudesta. Blandois vastaanotti tämän tehtävän ominaisella komean vapaalla tavallaan ja vannoi suorittavansa sen ennenkuin oli tuntia vanhempi. Hänen kertoessaan uutista Gowanille, toivotti tämä varsin vapaamielisesti noin kymmenisen kertaa mr Dorritin hiiden kattilaan (sillä suojelevaisuus harmitti häntä miltei yhtä paljon kuin sen puutekin), ja hän oli taipuvainen riitelemään ystävänsä kanssa siksi, että tämä oli tuonut hänelle tällaisen sanoman.