»Lieneekö ymmärryksessäni vikaa, Blandois, vai kuinka on», sanoi hän, »mutten kuolemakseni käsitä, mitä tämä asia kuuluu teihin».
»En, totta vie, minäkään tiedä», vastasi Blandois, »paitsi että luulin palvelevani ystävääni».
»Pistämällä nousukkaan pestirahan taskuuni?» kysyi Gowan rypistäen otsaansa. »Sitäkö tarkoitatte? Sanokaa toiselle ystävällenne, että hän maalauttaa päänsä jonkun ravintolan ovikilpeen. Osoitekilpien maalaaja sen kyllä suorittaa. Kuka minä olen ja kuka hän on?»
»Mestari», vastasi sanantuoja, »ja kuka on Blandois?»
Välittämättä vähääkään viimeisestä kysymyksestä vihelsi Gowan äkäisenä mr Dorritin menemään. Mutta seuraavana päivänä palasi hän taas asiaan, sanoen huolettomaan tapaansa ja naurahtaen pilkallisesti: »No, Blandois, koska me menemme teidän Mecenaanne luo? Meidän päivätyöläisten on tartuttava työhön, kun sitä vain tarjotaan. Koskas menemme katsomaan tätä työtä?»
»Milloin tahdotte», vastasi loukattu Blandois. »Mitä minulla on siihen sanomista? Mitäpä se minulle merkitsee?»
»Voin ilmoittaa, mitä se merkitsee minulle», sanoi Gowan. »Leipää ja juustoa. Ihmisen täytyy syödä. Menkäämme siis, ystäväni Blandois.»
Mr Dorrit otti heidät vastaan tytärtensä ja mr Sparklerin läsnäollessa; viimemainittu sattui, merkillistä kyllä, vierailemaan juuri silloin. »Mitä kuuluu, Sparkler?» sanoi Gowan huolettomasti. »Koska elätte äitinne älyn turvissa, vanha kaveri, toivon menestyvänne paremmin kuin minä.»
Mr Dorrit mainitsi ehdotuksensa. »Sir», vastasi Gowan nauraen, kuunneltuaan sitä kylläkin armollisesti, »olen vielä tottumaton tässä ammatissa enkä ole sen salaisuuksien erikoistuntija. Minun kai pitäisi katsella teitä erilaisissa valaistuksissa ja selittää olevanne mainio maalattava sekä tuumia, milloinka olisin kylliksi vapaa antautuakseni tarpeellisella innostuksella maalaamaan sitä hienoa muotokuvaa, jonka aion tehdä teistä. Vakuutan», ja hän nauroi taas, »tuntevani itseni suorastaan petturiksi rakkaiden, lahjakasten, kilttien hienojen tovereitteni, taiteilija-veljieni leirissä, kun en suorita tätä ilveilyä tämän paremmin. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen ja on jo liian myöhäistä oppia sitä. No niin, asian laita on niin, että minä olen kehno maalaaja, mutten paljoa kehnompi kuin muutkaan. Jos aiotte viskata noin sata guineaa menemään, ja koska olen niin köyhä kuin ylhäisten köyhät sukulaiset tavallisesti ovat, niin olen hyvin kiitollinen, jos viskaatte ne minuun päin. Minä koetan tehdä parhaani ansaitakseni ne, ja jos siitä huolimatta parhaani havaittaisiin huonoksi, niin saatte pienellä nimellä merkityn huonon muotokuvan suurella nimellä merkityn huonon muotokuvan sijasta.»
Tämä puheensävy, vaikkei se ollut sellainen, jota hän oli odottanut, miellytti yleensä mr Dorritia. Se todisti, että tämä ylhäissukuinen herrasmies, joka ei ollut pelkkä ammattimies, tulisi olemaan kiitollisuudenvelassa hänelle. Hän ilmaisi tyytyväisyytensä antautumalla mr Gowanin maalattavaksi ja toivoi saavansa ilon lähemmin tutustua häneen yksityisenä herrasmiehenä.