»Tuleeko Gowan tänne», kysyi hän, hymyillen.
Mrs Gowan vastasi kieltävästi.
»Eikö? Sallitteko nöyrän palvelijanne saattaa teidät kotiin, kun lähdette täältä?»
»Kiitos, en menekään kotiin.»
»Ette menekään kotiin! Siis ei minulla ole mitään toivoa!» Ei hänellä sitä ollutkaan, mutta hän ei kuitenkaan ollut niin toivoton, että olisi lähtenyt tiehensä ja jättänyt heidät sinne. Hän istui edelleen, huvittaen heitä hienoimmilla kohteliaisuuksillaan, valituimmalla keskustelullaan, mutta koko ajan tarkoitti hän heille: »Ei, ei, ei, hyvät naiset. Minä istun täällä nimenomaan estääkseni teitä siitä!»
Hän tiedoitti sen heille niin ilmeikkäästi, osoittaen niin pirullista sitkeyttä, että mrs Gowan viimein nousi lähteäkseen. Kun Blandois tarjosi hänelle käsivarttaan saattaakseen hänet portaita alas, puristi nuori rouva varoittaen Pikku Dorritin kättä omassaan ja vastasi: »Kiitos, ei. Mutta jos tahdotte katsoa onko gondolimieheni valmiina, niin olisin kiitollinen.»
Blandoisilla ei ollut valitsemisen varaa, vaan hänen täytyi mennä alas ennen heitä. Hänen poistuessaan, hattu kädessä, kuiskasi mrs Gowan:
»Hän tappoi koiran.»
»Tietääkö mr Gowan sen?» kuiskasi Pikku Dorrit.
»Kukaan ei tiedä sitä. Älkää katsoko minuun, katsokaa häneen. Hän kääntyy tuossa tuokiossa. Ei kukaan tiedä sitä, mutta minä olen varma siitä. Niinhän tekin olette?»