»Niin — niin luulisin», vastasi Pikku Dorrit.
»Henry pitää hänestä eikä tahdo ajatella hänestä pahaa; hän on itse niin jalo ja avomielinen. Mutta te ja minä tiedämme arvioivamme häntä ansion mukaan. Hän väitti Henrylle, että koira oli myrkytetty jo silloin kun se yritti hyökätä hänen päällensä. Henry uskoo sen, mutta me emme usko. Huomaan, että hän koettaa kuunnella, muttei kuule. Hyvästi, rakkaani! Hyvästi!»
Viime sanat lausuttiin ääneen, kun ketterä Blandois pysähtyi, käänsi päätänsä ja katsoi heihin portaiden alapäästä. Siinä seistessään näytti hän todellakin, huolimatta kohteliaimmasta ilmeestään, sellaiselta, että todellinen ihmisystävä ei olisi saattanut toivoa tekevänsä parempaa palvelusta ihmiskunnalle kuin sitomalla kiven hänen kaulaansa upottaa hänet pimeän holvikäytävän alapuolella juoksevaan veteen, jonka partaalla mies seisoi. Sellaista ihmiskunnan hyväntekijää ei kuitenkaan ollut saapuvilla. Blandois auttoi mrs Gowanin venheeseen ja seisoi katsellen sitä, kunnes se hävisi ahtaasta näköpiiristä, jolloin hän hyppäsi omaan alukseensa ja seurasi perässä.
Pikku Dorrit oli toisinaan ajatellut ja ajatteli taas noustessaan portaita, että Blandois oli liian helposti päässyt tunkeutumaan hänen isänsä taloon. Mutta tätä oli tuskin katsottava poikkeukselliseksi tapaukseksi: siksi monet ja monenkaltaiset henkilöt olivat tehneet samoin, mr Dorritiin kun oli tarttunut samanlainen seurusteluraivo kuin hänen vanhempaan tyttäreensäkin. Dorrit-perheen oli vallannut oikea intohimo hankkia tuttavuuksia, joihin he saattoivat vaikuttaa rikkaudellaan ja tärkeydellään.
Pikku Dorritista tuntui yleensä, että seuraelämä, jossa he liikkuivat, oli samanlaista kuin Marshalseassa, hiukan korkeammalla tasolla vain. Suuri joukko ihmisiä näytti matkustavan ulkomaille jotenkin samoista syistä kuin useat joutuivat vankilaan, velkojen, laiskuuden, sukulaisuussuhteiden, uteliaisuuden, omituisuuden tähden ja yleensä siksi, etteivät he voineet menestyä kotona. He tutustuivat näihin vieraisiin kaupunkeihin oppaiden ja paikallisten seuralaisten johdolla, samalla tavoin kuin velalliset tutustuivat vankilaan. He kuljeksivat kirkoissa ja taulukokoelmissa jotensakin vanhaan, ikävään vankilapihamalliin. He aikoivat tavallisesti lähteä pois huomenna tai seuraavalla viikolla, mutta tiesivät harvoin mitä tahtoivat eivätkä juuri milloinkaan tehneet, niinkuin sanoivat tekevänsä, tai menneet sinne, minne sanoivat menevänsä: tässäkin he olivat vankilan velallisten kaltaisia. He maksoivat suuria hintoja huonoista asunnoista ja halveksivat sellaisia paikkoja, joista teeskentelivät pitävänsä: se oli marshalsealainen tapa. Kun he lähtivät pois, kadehtivat heitä jäljellejääneet, jotka olivat jäävinänsä mielellään sinne, missä olivat: tämä oli ilmeistä marshalsealaisuutta. Matkailijoilla oli eräitä määrättyjä sanoja ja lauseparsia, joita kuuli heidän alituisesti toistelevan, samoin kuin marshalsealaisillakin oli ollut. He olivat juuri yhtä kykenemättömiä ryhtymään mihinkään työhön kuin vangitkin; he vaikuttivat turmelevasti toisiinsa samoin kuin nämä ja kävivät huolimattomasti puettuina ja vaipuivat tylsään, velttoon elämäntapaan, kuten Marshalsean asukkaatkin.
Perheen oleskeluaika Venetsiassa päättyi, ja se lähti seurueineen Roomaan. He matkustivat päämääräänsä kohti samanlaisten italialaisten maisemien läpi kuin ennenkin; ne kävivät vain yhä likaisemmiksi ja kurjemmiksi, kuta pitemmälle he tulivat, kunnes itse ilmakin oli saastainen ja sairas. Heille oli vuokrattu hieno asunto Corson varrella, ja sinne he asettuivat asumaan kaupungissa, jossa kaikki näytti pyrkivän pysymään ikuisesti paikallaan jonkin muun raunioilla paitsi vettä, joka noudattaen ikuisia lakeja virtasi ja vyöryi lukemattomista kuuluisista lähteistään.
Pikku Dorritista tuntui, että heidän seuransa marshalsealaisuus muuttui täällä ja pavut ja prismat saivat ylivallan. Kaikki kuljeksivat Pyhän Pietarin kirkossa ja Vatikaanissa jonkun toisen tekojaloilla ja katselivat kaikkea nähtävää jonkun toisen silmillä. Kukaan ei sanonut, millaista mikin oli, vaan kukin sanoi, millaista mrs General, mr Eustace tai joku oli sanonut sen olevan. Koko matkailijoiden joukko oli kuin lauma vapaaehtoisia, inhimillisiä uhriolentoja, jotka olivat sidotut käsistä ja jaloista ja luovutettu mr Eustacelle ja hänen palvojillensa, jotta tämä pyhitetty papisto saisi järjestää heidän aivojensa sisällön oman makunsa mukaan. Raunioituneiden muinaisten temppelien, hautojen ja palatsien, senaatin kokoussalien, teatterien ja amfiteatterien läpi kulki, varovasti hapuillen, laumoittain kapulasuisia, sokeiksi sidottuja muodin orjia, jotka herkeämättä hokivat papua ja prismaa saadakseen huulillensa sääntöjen mukaisen muodon. Täällä mrs General oli kuin kala vedessä. Ei kellään ollut omaa mielipidettä. Pinnan kiilloitus oli käynnissä hänen ympärillään hämmästyttävässä määrässä, eikä siihen sekaantunut hitustakaan häiritsevää rohkeata, kunniallista ja vilpitöntä oman ajatuksen lausumista.
Pian heidän saavuttuaan Roomaan sai Pikku Dorrit nähdä papu- ja prismamenetelmää sovellettavan uudella tavalla. Mrs Merdle, joka johti tätä suurenmoista seuraelämää ikuisessa kaupungissa tänä talvena, tuli jo aikaisin vierailulle, ja kuunnellessaan hänen ja Fannyn sanailua tässä tilaisuudessa täytyi tyynen Amyn räpytellä silmiään, ikäänkuin kimaltelevat tikarit olisivat häikäisseet niitä.
»On erittäin hauskaa», sanoi mrs Merdle, »saada jatkaa tuttavuutta, joka alkoi niin pahaenteisesti Martignyssä».
»Martignyssä, niin», vastasi Fanny. »Erinomaisen hauskaa!»