Clennamin käsitys velvollisuuksistaan yhtiön osakkaana vaati häntä osoittamaan myötätuntoa näin kestävää pyrkimystä ja näin suurta pettymystä kohtaan. Tämä tunne viritti uudelleen sen ohimenevän mielenkiinnon tähän asiaan, joka oli herännyt hänessä verukeviraston ovella. Hän pyysi yhtiökumppaniaan selittämään keksinnön hänelle, »ottaen lieventävänä asianhaarana huomioon», lisäsi hän, »että minä en ole mikään ammattimies, Doyce».
»Ammattimies?» toisti Doyce. »Teistä olisi voinut tulla erinomainen ammattimies, jos olisitte antautunut tälle alalle. Teillä on parempi pää ymmärtämään tällaisia asioita kuin kellään tapaamallani.»
»Aivan kouluttamaton, ikävä lisätä», sanoi Clennam.
»En tiedä sitä», tuumi Doyce, »enkä soisi teidän sanovan niin. Ei ketään järkevää miestä, joka yleensä on saanut sivistystä ja on sivistänyt itseään, voi sanoa aivan kouluttamattomaksi mihinkään. En erikoisesti suosi salaperäisyyttä. Olen valmis, avomielisen ja selvän selityksen jälkeen, antautumaan mihin luokkaan hyvänsä kuuluvan miehen arvosteltavaksi ja tuomittavaksi, edellyttäen vain, että hänellä on mainitsemani ominaisuudet.»
»Joka tapauksessa», sanoi Clennam — »muuten kuuluu siltä kuin vaihtaisimme kohteliaisuuksia, mitä kuitenkaan emme tee — joka tapauksessa saanen kuulla niin selvän selityksen keksinnöstä kuin ikinä voidaan antaa».
»Hyvä!» vastasi Doyce vakavaan, tasaiseen tapaansa, »minä koetan tehdä sen sellaiseksi».
Hän kykeni (tämä kyky tavataan usein hänen kaltaisillaan luonteilla) selittämään sen, mitä itse havaitsi ja käsitti, samalla alkuperäisellä voimalla ja selvyydellä, millä se oli vaikuttanut hänen omaan mieleensä. Hänen selostustapansa oli niin järjestelmällinen, selvä ja yksinkertainen, ettei ollut helppo erehtyä. Se epämääräinen yleinen käsitys, että Doyce muka olisi uneksija ja haaveilija, tuntui täydellisessä pätemättömyydessään melkein naurettavalta, kun seurasi hänen silmiensä ja peukalonsa täsmällistä ja älykästä liikehtimistä piirustuksilla, niiden kärsivällistä pysähtymistä määrätyissä kohdissa, niiden huolellista palaamista toisiin kohtiin, joista pieniä selityskanavia oli johdettava, ja kun katseli hänen vakavaa tapaansa tarkasti selvitellä ja perustella joka seikkaa kullakin tärkeämmällä asteella, ennenkuin kuljetti kuulijaansa askeltakaan edemmäksi. Yhtä huomattavaa oli, kuinka hän syrjäytti oman itsensä näissä selostuksissa. Hän ei milloinkaan sanonut: »Minä keksin tämän sovitelman tai minä äkkäsin tämän yhdistelmän», vaan hän esitti koko keksinnön sellaisena, kuin jos jumalallinen Mestari olisi tehnyt sen ja hän vain sattunut löytämään sen valmiina. Näin vaatimaton hän oli tässä asiassa, näin kaunis kunnioituksen tunne oli sekaantuneena hänen keksintönsä tyyneen ihailuun, ja näin varma hän oli siitä, että se perustui kumoamattomiin lakeihin.
Ei ainoastaan sinä iltana, vaan monena seuraavanakin sai Clennam nautinnokseen seurata tätä keksintöön perehdyttämistä. Kuta selvemmäksi se kävi hänelle ja kuta useammin hän katsoi papereiden yli kumartunutta harmaata päätä ja viisaisiin silmiin, jotka säteilivät innostusta ja rakkautta työhönsä — joka kuitenkin kaksitoista pitkää vuotta oli koetellut hänen kärsivällisyyttänsä — sitä vaikeammalta tuntui hänen nuoremmalle tarmollensa jättää asia sikseen yrittämättä vielä kerran. Viimein hän sanoi:
»Doyce, asia on siis sillä kannalla, että joko on annettava sen painua pohjaan, Luoja ties kuinka monen muun hylyn kanssa, tai se on otettava uudelleen esille alusta alkaen.»
»Niin», vastasi Doyce, »sen ne ylhäiset loordit ja arvoisat herrasmiehet tekivät siitä kaksitoista vuotta takaperin».