»Ja nuoret keikarit samoin», lisäsi Clennam katkerasti.
»Sehän on aivan tavallista!» huomautti Doyce. »Minun ei tarvitse tehdä itseäni marttyyriksi, sillä olen vain yksi suuressa joukossa.»
»Siitä on luovuttava tai on se aloitettava alusta saakka!» mietiskeli
Clennam.
»Siinäpä se juuri on!» sanoi Doyce.
»Silloin, ystäväni, alamme alusta uudelleen!» huudahti Clennam ponnahtaen pystyyn ja tarttuen toverinsa työn kovettamaan käteen.
Doyce näytti pelästyneeltä ja vastasi tavattoman hätäisestä »Ei, ei.
Parempi jättää se sikseen. Paljoa parempi. Sen aika tulee kyllä kerran.
Minä puolestani voin jättää sen sikseen. Unohdatte, hyvä Clennam, että
olen jo luopunut siitä. Kaikki on lopussa.»
»Kyllä, Doyce», vastasi Clennam, »lopussa, mitä teidän ponnistuksiinne ja pettymyksiinne tulee, myönnän sen, mutta nyt tulee minun vuoroni. Olen nuorempi kuin te; olen vain yhden ainoan kerran astunut jalallani tuohon mainioon virastoon, ja minä olen heille aivan uusi otus. Malttakaas! Lähdenpä otteluun heidän kanssaan. Tehkää te vain edelleen samaa, mitä olette tehnyt siitä saakka kun liityimme yhteen. Minä lisään (se käy vallan helposti) omiin töihini yrityksen hankkia teille oikeutta hallitusvallalta; ja jos en voi kertoa menestyväni yrityksessäni, niin ei teidän tarvitse kuulla puhuttavan muustakaan.»
Daniel Doyce oli yhä vastahakoinen suostumaan ja väitti väittämistään, että oli parempi jättää asia sikseen. Mutta oli luonnollista, että Clennam vähitellen sai hänet vakuutetuksi ja taipumaan. Ja hän taipui. Ja niin Arthur aloitti uudelleen pitkän ja toivottoman ponnistelun, koettaen saada verukevirastoa työhön ja toimeen.
Hänen läsnäolonsa tämän hallitusviraston odotushuoneissa alkoi pian käydä tavalliseksi, ja ovenvartijat saattoivat hänet sisään jotenkin samalla tavalla kuin taskuvaras talutetaan poliisivirastoon; pääerotus oli siinä, että jälkimäinen julkinen laitos halusi pitää taskuvarkaan seiniensä sisällä, jotavastoin verukeviraston pyrkimyksenä oli päästä eroon Clennamista. Kuitenkin hän oli lujasti päättänyt tarrautua kiinni suureen virastoon, ja niin tehtiin taas työtä: kaavojen täyttämistä, anomuksien, pöytäkirjojen, mietintöjen kirjoittamista, allekirjoituksia, varmennuksia, varmennusten varmennuksia, viittauksia ja vetoamisia eteen ja taakse, vasempaan ja oikeaan, vinoon ja viistoon.
Tässä esiintyy nyt uusi verukeviraston piirre, jota ei vielä ole mainittu kertomuksessamme. Kun tämä ihailtava virasto joutui vaikeuksiin ja joku raivostunut parlamentinjäsen, jota pienemmät Barnaclet miltei epäilivät pahojen henkien riivaamaksi, hyökkäsi sen kimppuun, ei minkään yksityistapauksen johdosta, vaan yleensä pitäen sitä hourulantapaisena laitoksena, silloin joku ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle, joka edusti virastoa parlamentissa, iski tätä miestä ja löi hänet kappaleiksi tuomalla esiin sen työnpaljouden, jonka verukevirasto (työn estämiseksi) oli suorittanut. Tällä ylhäisellä tai kunnianarvoisalla Barnaclella oli silloin kädessään paperi, jossa oli muutamia lukuja; näihin hän pyysi, arvoisan huoneen luvalla, kiinnittää herrojen huomion. Tällöin alemmat Barnaclet, määräysten mukaan, huusivat: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja »Lukekaa!» Nyt ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle ilmoitti, »sir», tämän pienen todistuskappaleen mukaan, jonka luulisi saavan paatuneimmankin mielen vakuutetuksi (pilkallista naurua ja huudahduksia Barnacle-lauman puolelta), että tämä paljonmoitittu virasto (huutoa) niin lyhyenä aikana kuin viimekuluneen puolen finanssivuoden kestäessä oli kirjoittanut ja saanut viisitoista tuhatta kirjettä (äänekästä huutoa), neljäkolmatta tuhatta pöytäkirjaa (kirkunaa) ja kaksineljättä tuhatta viisisataa seitsemäntoista mietintöä (kiljuntaa). Verukevirastolle läheinen herra, joka itse oli hyödyllinen isänmaan palvelija, oli hänen mielikseen tehnyt merkillisiä laskelmia niistä paperimääristä, joita tänä aikana oli käytetty. Ne muodostivat osan tästä lyhyestä asiakirjasta, ja niistä selvisi se merkillinen tosiasia, että ne kirjoituspaperiarkit, jotka verukevirasto oli uhrannut yleisön palvelukseen, riittäisivät peittämään jalkakäytävät kummallakin puolen Oxford Streetiä päästä päähän ja jäisi kuitenkin jäljelle neljännes peninkulmaa puistoa varten (suunnatonta huutoa ja naurua); ja sidelankaa — punaista sidelankaa — se oli käyttänyt niin paljon, että se siroina ruusukkeina ylettyisi Hyde Park-kulmasta postitalolle saakka. Ja sitten virallisen innostuksen vallitessa istuutui ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle paikalleen jättäen parlamentinjäsenen silvotut jäännökset taistelukentälle. Kukaan ei enää tämän esimerkiksi kelpaavan nujerruksen jälkeen yrittänyt olla itsepäinen ja vihjata, että kuta enemmän verukevirasto teki, sitä vähemmän tuli tehdyksi ja että suurin siunaus onnettomalle yleisölle olisi, että se ei tekisi mitään.