Arthur Clennamilla oli yllin kyllin työtä nyt, kun hänellä oli tämä sivutehtäväkin — se tehtävä oli vienyt hengen sangen monelta hyödylliseltä mieheltä ennen häntä — ja hän vietti varsin yksitoikkoista elämää. Monen kuukauden aikana olivat sen ainoana vaihteluna säännölliset käynnit äidin synkässä sairashuoneessa ja miltei yhtä säännölliset vierailut mr Meaglesin luona Twickenhamissa.
Hän kaipasi katkerasti Pikku Dorritia. Hän oli kyllä odottanut kaipaavansa häntä hyvin paljon, muttei kuitenkaan näin suuresti. Kokemus vasta osoitti hänelle, kuinka suuri tyhjä sija hänen elämäänsä jäi, kun Pikku Dorritin tuttu pieni olemus hävisi siitä. Hän tunsi myöskin, että hänen täytyi luopua toivomasta sen ilmestyvän sinne takaisin, sillä hän tunsi kylliksi hyvin perheen luonteen ollakseen varma siitä, että leveä juopa erotti heidät toisistaan. Hänen vanha myötätuntonsa Pikku Dorritia kohtaan ja tämän vanha luottamus häneen oli saanut surumielisen värityksen hänen mielessään: näin pian ne olivat muuttuneet ja liukuneet menneisyyteen kuten muutkin salaiset, suloiset unelmat.
Saadessaan hänen kirjeensä hän oli syvästi liikutettu, mutta käsitti kuitenkin, että hän, lukuunottamatta välimatkaa, oli erotettu kauaksi Amysta. Se auttoi häntä selvemmin ja tarkemmin havaitsemaan, minkä aseman perhe määräsi hänelle. Hän ymmärsi, että Pikku Dorrit salaisesti säilytti hänet kiitollisessa ja rakkaassa muistissa ja että muut vihasivat häntä samoin kuin vankilaa ja kaikkea sen yhteydessä olevaa.
Hänen mietteittensä joka päivä kierrellessä Pikku Dorritia, hän alkoi ajatella tätä toisin kuin ennen. Amy oli hänen viaton ystävänsä, hänen hento, arka lapsensa, hänen rakas Pikku Dorritinsa. Nämä muuttuneet olosuhteet soveltuivat omituisesti siihen ajatustapaan, johon hän oli totuttautunut siitä illasta alkaen, jolloin ruusut laskettiin virran vietäviksi, että hän nimittäin piti itseään paljoa vanhempana miehenä kuin hänen ikävuotensa oikeastaan osoittivat. Hän katseli Amya näkökannalta, joka huolimatta hellyydestään oli niin kaukainen, että se hänen tietämättään olisi tuottanut Pikku Dorritille sanomatonta tuskaa, ja mietiskeli hänen tulevaisuuttaan. Silloin hän tuli ajatelleeksi myös, että Pikku Dorrit menisi naimisiin jonkun kelpo miehen kanssa, ja hänen suunnittelemansa huolenpito tässä tapauksessa olisi kuivannut viimeisenkin kalliin toivonpisaran Amyn sydämestä ja murtanut sen.
Kaikki hänen ympärillänsä oli omiaan vahvistamaan hänen tapaansa pitää itseänsä vanhahkona miehenä ja katsoa elämänsä lopullisesti orpoutuneen kaikista sellaisista onnen toiveista, joita Minnie Meagles oli hänessä herättänyt (vaikkei siitä suinkaan ollut pitkä aika kulunut, laskettuna kuukausissa ja vuodenajoissa). Hänen suhteensa Minnien isään ja äitiin oli samanlainen kuin leskeksi jääneen vävyn olisi ollut. Jos Minnien kaksoissisar, joka oli kuollut, olisi saanut elää naisellisuutensa kukoistukseen saakka ja Clennam olisi ollut hänen puolisonsa, olisi hänen kanssakäymisensä mr ja mrs Meaglesin kanssa ollut juuri senluontoista kuin se nyt oli. Se auttoi huomaamatta sen käsityksen juurtumista hänen tietoisuuteensa, että tämä osa hänen elämässään oli päättynyt ja että hän oli sanonut sille jäähyväiset.
Hän kuuli heidän aina kertovan, kuinka Minnie kirjeissään puhui suuresta onnestaan ja rakkaudestaan mieheensä; mutta tästä puhuttaessa näki hän myös aina vanhan varjon mr Meaglesin kasvoilla. Hän ei enää milloinkaan tyttärensä naimisen jälkeen ollut niin säteilevän iloinen kuin ennen. Hän ei milloinkaan täysin tointunut Petistä eroamisen tuottamasta surusta. Hän oli yhä yhtä hyväntuulinen ja avomielinen kuin ennen, mutta ikäänkuin hänen kasvonsa, ollen alituisesti kääntyneet hänen lastensa kuvaan, jossa hän näki vain yhden muodon, olisivat tästä saaneet erikoisen leiman, puhuivat ne, huolimatta ilmeiden vaihteluista, ikävästä ja kaipauksesta.
Eräänä talvisena lauantaipäivänä, kun Clennam kävi siellä, tuli leskirouva Gowan ajaen sinne Hampton Court-vaunuissa, jotka olivat olevinaan monen henkilön yksinomaisina ajoneuvoina. Hän laskeutui niistä, väijyksissä vihreän viuhkansa varjossa, onnellistuttaakseen mr ja mrs Meaglesia vierailulla.
»Ja kuinka te nyt voitte molemmat, isä ja äiti Meagles?» rohkaisi hän vaatimattomia sukulaisiaan. »Ja milloinka olette viimeksi kuulleet poloisesta veitikastani?»
Poloinen veitikka oli hänen poikansa, ja tällä tavalla puhuen hänestä ylläpiti äiti kohteliaasti, loukkaamatta ketään koko maailmassa, sitä valheellista otaksumaa, että poika oli joutunut Meaglesien vehkeiden uhriksi.
»Entä kaunis herttainen tyttärenne? Onko hän myöhemmin kirjoittanut teille kuin minulle?»