»Mr Clennam», vastasi mrs Tickit, »silmiäni painosti hiukan, koska olin saanut tavallista kauemmin odottaa teetäni, jota Mary Jane paraillaan valmisti. Tilaani en voi sanoa juuri nukkumiseksi eikä se ole oikein ilmaistu sanalla torkkuminenkaan. Kohdalleen osuvinta olisi sanoa, että valvoin silmät ummessa.»
Pyytämättä tarkempaa selitystä tästä omituisesta, luonnottomasta tilasta sanoi Clennam: »Aivan niin; entä sitten?»
»No niin, sir», jatkoi mrs Tickit. »Ajattelin yhtä ja ajattelin toista.
Aivan kuten te itsekin saatatte tehdä.»
»Juuri niin. Ja sitten?»
»Ja kun siinä ajattelin yhtä ja ajattelin toista», jatkoi mrs Tickit, »niin minun tuskin tarvitsee mainita, että ajattelin herrasväkeäni. Sillä ihmisen ajatukset, Herra nähköön», mrs Tickit lausui tämän mietiskelevään, todistelevaan tapaan, »harhailkoot missä hyvänsä, tahtovat kuitenkin aina palata siihen mikä niissä on vallitsevana. Ne tahtovat palata, sir, eikä sille ihminen voi mitään.»
Päätänsä nyökäyttämällä myönsi Arthur tämän huomion oikeaksi.
»Te tiedätte sen itsestänne, rohkenen väittää», sanoi mrs Tickit, »ja niin me kaikki tiedämme. Meidän asemamme elämässä ei tee meitä erilaisiksi; ajatukset ovat vapaita! — Kuten sanoin, ajattelin yhtä ja ajattelin toista ja ajattelin hyvin paljon herrasväkeäni. En ajatellut sitä vain nykyisyydessä, vaan menneisyydessäkin. Sillä kun ihminen alkaa näin iltahämärässä ajatella yhtä ja ajatella toista, niin totisesti kaikki ajat tuntuvat olevan nykyisyyttä, ja hänen täytyy oikein pysähtyä ja miettiä, mikä on mitäkin aikaa.»
Clennam nyökkäsi taas uskaltamatta virkkaa sanaakaan, jottei avaisi uusia aloja mrs Tickitin keskustelutaidolle.
»Tämän tähden», jatkoi mrs Tickit, »kun raotin silmiäni ja näin selvästi hänen vartalonsa ja kasvonsa hänen kurkistaessaan sisään portista, suljin ne taas enkä edes hätkähtänyt, sillä tämä vartalo ja nämä kasvot ilmestyivät näkyville juuri siihen aikaan, jolloin ne kuuluivat taloon yhtä hyvin kuin omani tai teidän, niin etten hetkeksikään muistanut, että ne olivat hävinneet täältä. Mutta, sir, kun taas raotin silmiäni ja näin, ettei häntä enää ollutkaan siinä, silloin virtasi kaikki takaisin muistiini tuoden pelästyksen mukanaan, ja minä ponnahdin pystyyn.»
»Juoksitte suoraan ulos?» kysyi Clennam.