»Juoksin niin nopeasti kuin vain jalkani sallivat, ja uskottepa tai ette, mr Clennam, niin ei missään koko kirkkaalla taivaalla näkynyt sormeakaan tästä nuoresta naisesta.»
Ihmettelemättä sen enempää tämän uuden tähtikuvan häviämistä taivaalta kysyi Arthur, kävikö mrs Tickit itse portin ulkopuolella.
»Kuljin edes ja takaisin, ylös ja alas, enkä nähnyt jälkeäkään hänestä.»
Sitte tiedusteli Clennam kuinka pitkän ajan mrs Tickit arveli kuluneen noiden molempien silmänraotusten välillä. Mrs Tickit ei, huolimatta äärimmäisen seikkaperäisestä vastauksestaan, voinut ihan varmasti sanoa, oliko siinä kulunut viisi sekuntia vai kymmenen minuuttia. Hän ei nähtävästi ollut ensinkään selvillä tästä asian puolesta ja oli ilmeisesti säpsähtänyt hereille unestaan, minkä tähden Clennam oli hyvin taipuvainen pitämään ilmestystä pelkkänä unena. Loukkaamatta mrs Tickitin tunteita tällä hänen ihmenäkynsä kerettiläisellä selityksellä lähti Clennam huvilasta vieden mukanansa tämän mielipiteen, ja hän olisi luultavasti pitänyt sitä edelleenkin, ellei kohta sen jälkeen sattunut tapaus olisi sitä muuttanut.
Hän käveli eräänä iltana Strandilla, ja hänen edellänsä astui lyhtyjen sytyttäjä, jonka käden alla sumuisessa ilmassa tahriintuneet katulyhdyt toinen toisensa jälkeen syttyivät loistamaan kuin heleät päivänkukat, jotka yhtäkkiä puhkeavat täyteen kukoistukseensa. Silloin täytyi hänen seisahtua, sillä virran rannalla olevilta veistämöiltä ajoi pitkä jono hiilivaunuja, jotka aiheuttivat katuliikenteen pysähdyksen. Hän oli astunut nopeasti, ja ajatukset olivat myöskin juosseet vilkkaasti, joten tämä molempien liikkeiden äkkipysähdys sai hänet kiireesti katsomaan ympärillensä, kuten ihmiset tavallisesti tekevät tällaisissa tilaisuuksissa.
Samassa näki hän edessään — muutamia henkilöitä oli kyllä välissä, mutta niin lähellä, että hän olisi voinut kädellään ylettyä heihin — Tattycoramin erään miehen seurassa, jolla oli huomiota herättävä ulkomuoto: käyrä nenä, mustat viikset, joiden väri oli yhtä petollinen kuin hänen silmiensä ilme, julkea olemus ja raskas viitta, jota hän kantoi ulkomaalaisen tavalla. Hänen puvustaan ja koko ulkonaisesta olemuksestaan saattoi päättää hänen olevan matkustajan, ja hän näkyi juuri äskettäin lyöttäytyneen tytön seuraan. Kumartuessaan kuuntelemaan (hän oli tyttöä paljon pitempi), mitä tämä sanoi, vilkaisi hän epäluuloisin katsein ympärillensä kuten se, joka on tottunut epäilemään jälkiään seurattavan. Tällöin näki Clennam hänen kasvonsa, kun hänen katseensa liukui takana olevan välijoukon yli yleensä, kohdistumatta erikoisesti Clennamiin tai kehenkään muuhun.
Hän oli tuskin kääntänyt päänsä takaisin ja se oli yhä kumartuneena hänen kuunnellessaan tytön puhetta, kun pysähdys laukesi ja patoutunut ihmisvirta pääsi jatkamaan kulkuaan. Yhä kumartuneena tytön puoleen kuuntelemaan astui hän edelleen tämän rinnalla, ja Clennam seurasi heidän perässään, päättäen pelata tämän odottamattoman pelin loppuun ja katsoa, minne he menivät.
Hän oli juuri ehtinyt tehdä tämän päätöksen (vaikka se tapahtui kylläkin nopeasti), kun hänen taas täytyi seisahtua yhtä äkkiä kuin äskenkin. He kääntyivät nimittäin jyrkästi Adelphille — tyttö nähtävästi ohjasi — ja menivät suoraan eteenpäin ikäänkuin aikoisivat joen yläpuolella olevalle pengermälle.
Tällä paikalla on, näihin päiviin saakka, suurten valtaväylien melu aina äkkiä hiljentynyt. Monisointuiset äänet muuttuvat niin pehmeiksi ja hillityiksi, kuin jos korvissa olisi pumpulia tai pää olisi kiedottu paksulla kääreellä. Tähän aikaan oli vastakohta vielä paljoa suurempi, sillä virralla ei vielä silloin liikkunut pieniä höyryaluksia, ei ollut muita maallenousupaikkoja kuin liukkaita puuportaita ja jalkakäytäviä, ei raitioteitä vastaisella rannalla, ei riippuvaa siltaa eikä kalatoria läheisyydessä, ei liikettä läheisellä kivisillalla; siellä ei liikkunut muita aluksia kuin lauttamiesten veneitä ja hiiliproomuja. Näitä viimemainittuja oli pitkät, leveät, mustat rivit ankkurissa mutapohjassa, kuin ikiajoiksi siihen juuttuneina, ja ne tekivät rannan synkäksi ja hiljaiseksi pimeän tultua ja pysyttivät kaiken vähäisen, mahdollisen vesiliikenteen kaukana keskivirralla. Kaikkina aikoina auringonlaskun jälkeen eikä vähimmin siihen aikaan, kun useimmat niistä, joilla on jotakin syötävää kotona, menevät kotiin syömään, taikka kun useimmat niistä, joilla ei kotona ole mitään syötävää, eivät juuri vielä ole livahtaneet ulos kerjäämään tai varastamaan, kaikkina näinä aikoina se oli autio paikka, ja näköala siitä oli autio ja kolkko.
Juuri tällaisena aikana Clennam pysähtyi kulmassa pitäen silmällä tyttöä ja vierasta miestä, jotka menivät katua pitkin. Miehen askeleet kajahtelivat niin meluisesti katukiviä vasten, ettei Clennamilla ollut halua lisätä kolinaa omilla askelillaan. Mutta kun he olivat sivuuttaneet mutkan ja astuivat hämärän kulman pimennossa pengermää kohden, lähti hän heidän jälkeensä koettaen parhaansa mukaan teeskennellä satunnaisen kävelijän huoletonta ryhtiä. Kun hän kiersi pimeän kulman, astuivat he pengermää pitkin erästä vastaantulevaa henkilöä kohden. Jos Clennam olisi nähnyt hänet yksin tällaisissa olosuhteissa, lyhdynvalossa, sumun ja etäisyyden ilmentämänä, ei hän olisi tuntenut häntä ensi näkemättä, mutta tytön näkeminen auttoi hänet heti tuntemaan vastaantulijan miss Wadeksi.