»Herra Jumala, Arthur!» huudahti Flora nousten tervehtimään häntä sydämellisesti, »Doyce ja Clennam sellainen ihme ja hämmästys sillä vaikka työpaja ja valimo ovatkin lähellä ja helposti voisitte pistäytyä täällä ellei muulloin niin puolenpäivän aikaan jolloin lasillinen sherryä ja yksinkertainen voileipä jotakin kylmää ruokaa kaapista mukana ei maistuisi hullummalta ystävällisesti tarjottuna sillä te ostatte sitä kuitenkin jostakin ja ne jotka myyvät ottavat voittoa muuten eivät voisi pitää liikettä se on selvää mutta teitä ei näy milloinkaan ja olen jo oppinut olemaan odottamatta sillä kuten mr F. itse sanoi että jos näkeminen on uskomista niin on näkemättömyys myös uskomista ja kun en näe teitä niin uskon varmasti ettette muista ei silti että odottaisin teidän Arthur Doyce ja Clennam muistavan minua miksi odottaisin sillä se aika on jo mennyt ja tuokaa tänne heti yksi teekuppi lisää ja vastapaahdettua leipää ja tehkää hyvin ja istukaa takan ääreen».

Arthur olisi välttämättä tahtonut selittää käyntinsä syyn, mutta hänen täytyi vasten tahtoansa siirtää se myöhemmäksi ymmärtäessään Floran sanojen soimaavan sävyn ja nähdessään hänen vilpittömästi iloitsevan vierailusta.

»Ja olkaa nyt hyvä ja kertokaa mitä tiedätte», pyysi Flora siirtäen tuolinsa lähemmäksi, »siitä pienestä kiltistä rakkaasta hiljaisesta olennosta ja hänen muuttuneista oloistaan, hänellä on vaunut nyt epäilemättä ja joukko hevosia kuinka romantillista ja vaakunakilpi tietysti ja villiä eläimiä jotka seisovat takajaloillaan ja näyttävät sitä aivan kuin ne olisivat jäljentäneet sen ja suut ammollaan korvia myöten Herra Jumala, ja onko hän terve se on sittekin ensimmäinen ehto sillä mitä on rikkaus ilman sitä sanoi mr F. itse usein kun vaivat tulivat ja hän söi kuuden pennyn edestä päivässä ja kuinka voitte itse ja paljon parempi, ettei ole leiniä, ei silti että hän olisi voinut elää sillä tavalla kaikkein vähimmin hän eikä silti että tällä, rakkaalla pienellä olennolla se on liian tuttavallinen nimitys nyt olisi taipumusta sellaiseen aivan liian hento ja pieni mutta näytti kovin heikolta Jumala siunatkoon häntä.»

Mr F:n täti, joka oli syönyt paahtoviipaleensa kuoreen asti, ojensi kuoren juhlallisesti Floralle, joka söi sen hänen puolestaan aivan kuin se olisi kuulunut asiaan. Mr F:n täti nuolaisi verkalleen jokaista sormeansa vuoroon ja pyyhki ne taas tarkalleen samassa järjestyksessä valkoiseen nenäliinaansa, sitten käyden käsiksi toiseen viipaleeseensa. Suorittaessaan tätä jokapäiväistä toimitustansa silmäili hän Clennamia niin tuikean ankarasti, että, tämä tunsi pakolliseksi, vastoin haluansa katsoa häneen takaisin.

»Hän on Italiassa koko perheensä kanssa, Flora», kertoi hän, kun peloittava rouva taas oli toimessa.

»Todellako hän on Italiassa?» ihmetteli Flora, »jossa rypäleitä ja viikunoita kasvaa kaikkialla ja laavasta tehtyjä kaulakoristeita ja rannerenkaita myös tässä runoilijoiden maassa palavine kukkuloineen kuvaamattoman kaunis ja runollinen vaikka se ei ihmetytä että posetiivinsoittajat tulevat pois sieltä jotteivät kärventyisi he kun ovat niin nuoria ja tuovat valkoiset hiirensä mukanaan hyvin kauniisti tehty, ja onko hän todellakin siinä onnellisessa maassa ympärillänsä vain sinistä väriä ja kuolevia gladiaattoreita ja belvederejä vaikka mr F. itse ei uskonut vaan väitti kun oli hyvällä tuulella että kuvat eivät olleet totuudenmukaisia koskei ole mitään välimuotoa kallisarvoisen liinan ja kaikenlaisten koristeluiden ylenmääräisen runsauden ja rääsyisen puolialastomuuden välillä joka varmasti ei näytä luultavalta ellei sitä ehkä voida selittää seuraukseksi äärimmäisestä rikkaudesta ja äärimmäisestä köyhyydestä».

Arthur koetti saada sanotuksi jotakin tähän väliin, mutta Flora riensi edelleen.

»Venetsia on yhä säilynyt», huomautti hän, »kai te olette ollut siellä onko se hyvin vai huonosti säilynyt ihmiset sanovat niin eri tavalla entä makarooni syövätkö he sitä todella niinkuin temppujentekijät mikseivät he katkaise niitä lyhyemmiksi, te kai tunnette Arthur — rakas Doyce ja Clennam ainakaan ei rakas ja aivan varmasti ei Doyce sillä minulla ei ole kunnia tuntea häntä mutta anteeksi — te kai tunnette Mantuan mitä yhteyttä sillä on mantuavalmistuksen kanssa siitä en ole milloinkaan päässyt selville».

»En luule, että niillä on minkäänlaista tekemistä toistensa kanssa,
Flora», aloitti hän, mutta Flora keskeytti hänet.

»Niinkö todellakin sanotte ei ole en minäkään sitä ole uskonut mutta se on niin minun kaltaistani kun saan jonkun asian päähäni puhun ja paasaan siitä enkä luovu siitä kun ei ole muutakaan, voi oli aika rakas Arthur se tahtoo sanoa ei millään muotoa rakas eikä Arthur liioin mutta te ymmärrätte minut kun ihana ajatus kultasi erään henkilön taivaanrannan ja niin edespäin mutta nyt se on mustassa pilvessä ja kaikki on mennyttä.»