Arthurin yhä kasvava halu puhua jostakin ihan muusta näkyi niin selvästi hänen kasvoillaan, että Floralta jäi hellä silmänluonti kesken ja hän kysyi, mitä asiaa Arthurilla oli.
»Tahtoisin välttämättä, Flora, puhutella erästä henkilöä, joka parastaikaa on tässä talossa — mr Casbyn luona epäilemättä. Erästä, jonka näin tulevan tänne ja joka hairahtuneena ja surullisella tavalla on karannut erään ystäväni talosta.»
»Isän luona käy niin paljon ja niin omituisia ihmisiä», vastasi Flora nousten, »etten uskaltaisi mennä alas kenenkään muun tähden kuin teidän Arthur mutta teidän tähtenne menisin vaikkapa sukelluskelloon ja vielä paljoa mieluummin alas ruokahuoneeseen ja tulen kohta takaisin jos tahdotte hiukan välittää mr F:n tädistä ja olla hänestä välittämättä sillaikaa kun olen poissa».
Näin sanoen ja luoden Arthuriin jäähyväiskatseen mennä touhusi Flora tiehensä ja jätti Clennamin kammottavaa tehtäväänsä koskevien pahojen aavistusten valtaan.
Ensimmäinen muutos mr F:n tädin käytöksessä hänen lopetettuaan paahtoviipaleensa oli, että hän päästi äänekkään ja pitkällisen päristyksen. Clennamin täytyi käsittää tämä vihamieliseksi mielenosoitukseksi itseään vastaan: sen synkkä merkitys oli niin ilmeinen. Hän katsoi alakuloisesti tähän erinomaiseen, mutta ennakkoluuloiseen naiseen, josta tämä kamala ääni tuli, ja toivoi nöyrällä alistuvaisuudella voivansa lepyttää vihan.
»Älkää töllistelkö minua», sanoi mr F:n täti ja vapisi kiukusta, »ottakaa tämä».
»Tämä» oli paahtoleivän kuori. Clennam otti kiitollisen näköisenä vastaan lahjan ollen kuitenkin hiukan hämillään, mikä tila ei parantunut siitä, että mr F:n täti korotti äänensä huomattavan voimakkaaksi huudahtaen: »Hänellä, on liian kopea vatsa, tuolla miehellä! Hän on liian ylpeä syödäkseen sen!» ja nousten seisaalle pudisti kunnianarvoisaa nyrkkiänsä hänen nenänsä edessä niin läheltä, että se melkein kutitti ihoa. Ellei Flora olisi palannut sopivalla hetkellä nähdäksensä Clennamin tukalan aseman, olisi asia voinut kehittyä pitemmällekin. Flora, joka ei osoittanut vähintäkään hämmästystä eikä ensinkään hätääntynyt, kehui vain, että täti oli kovin vilkas tänä iltana ja saattoi hänet takaisin nojatuolin.
»Hänellä on kopea vatsa, tuolla miehellä!» ilmoitti mr F:n sukulainen, kun hänet istutettiin tuoliin takaisin. »Anna hänelle silppua syötäväksi!»
»Oh, enpä luule, että hän erikoisesti pitäisi siitä, täti», vastasi
Flora.
»Anna hänelle silppua syötäväksi, kuuletko», intti mr F:n täti, mulkoillen viholliseensa Floran takaa. »Se on ainoa, mikä sopii ylpeälle vatsalle. Syötä se hänelle viimeistä ripposta myöten. Kissa vie, anna hänelle silppua syötäväksi!»