Ollen lähtevinään virkistämään Clennamia tällä ruokalajilla ohjasi Flora hänet ulos portaisiin mr F:n tädin vielä sittekin hokiessa kuvaamattoman katkerasti, että tuolla miehellä oli »kopea vatsa», ja yhä uudelleen vaatien hänelle tarjottavaksi sitä hevosruokaa, jonka jo oli ankarasti määrännyt hänelle. »Nämä portaat ovat kovin epämukavat ja niissä on monta kulmausta, Arthur», kuiskasi Flora: »ettekö tahtoisi kiertää käsivarttanne ympärilleni hartiaviitan alla?»
Tietoisena siitä, että he tulivat portaita alas hyvin naurettavalla tavalla, otti Clennam kuitenkin pyydetyn asennon ja vapautui kauniista taakastaan vasta ruokahuoneen ovella; olipa hänen vielä siinäkin vaikea päästä irti hänestä, sillä. Flora riippui hänen syleilyssään kuiskaten: »Arthur, taivaan nimessä, älkää hiiskuko tästä isälle!»
Hän seurasi Arthuria huoneeseen, jossa patriarkka istui yksin, päärmekengät uuninristikolla ja pyöritellen peukaloitaan, ikäänkuin ei milloinkaan olisi herennytkään siitä välillä. Nuori patriarkka, kymmenvuotias, katseli kuvakehyksestään alas häneen yhtä tyynenä kuin hän. Molempien sileät päälaet olivat yhtä säteilevät, typerät ja kömpelöt.
»Mr Clennam, hauska nähdä teitä. Toivon voivanne hyvin, sir, toivon voivanne hyvin. Tehkää hyvin ja istukaa, tehkää hyvin ja istukaa.»
»Olin toivonut, sir», sanoi Clennam istuutuen ja katsellen ympärillensä pahoin pettyneen näköisenä, »etten tapaisi teitä yksin».
»Ah, todellako?» ihmetteli patriarkka lempeästi. »Ah, todellako?»
»Niinhän sanoin sinulle, isä», huusi Flora.
»Ah, niin tosiaankin!» vastasi patriarkka. »Niin juuri. Ah, niin tosiaankin!»
»Saanko kysyä, joko miss Wade on lähtenyt?» kysyi Clennam levottomasti.
»Miss —? Aha, te nimitätte häntä Wadeksi», vastasi mr Casby. »Varsin sopivaa.»