"Tiedän, kenen aijot ilmoittaa… sen ristiinnaulitun. Olkoon niin.
Minä en tarvitse ihmistä, vaan jumalaa."
"Minkälaista jumalaa, Hypatia? Sellaistako jumalaa, joka muodostuu järkiperäisistä käsitteistämme, tai paremmin niiden kieltämisestä — rajoittamattomuudesta, ikiaikaisuudesta, näkymättömyydestä, tunnottomuudesta ja miksei myöskin siveyskäsitteistä riippumattomuudesta? Muistan näet meidän olleen yhtämieltä siitä, että samalla kuin me omistaisimme tuolle Korkeimmalle Ykseydelle niin perin inhimillisen ominaisuuden kuin hyve on, me alentaisimme sen lihallisuuteen."
Hypatia ei vastannut.
"Nyt minä aina olen kuvitellut jotain siihen suuntaan, että me tuolla Absoluuttisella Ykseydellämme halusimme ensi sijaan sellaista ominaisuutta, ettei Se olisi ainoastaan ääretön Jumala — pelkään, ettemme aivan selvästi tajunneet tämän käsitteen täyttä merkitystä — eikä vain iankaikkinen Jumala, taikka kaikkivaltias, taikka edes yksi ainoa Jumala — jotka ominaisuudet, pelkään mä, eivät olleet meille sen selvemmät kuin ensinmainittukaan — vaan että Se olisi vanhurskas Jumala taikka paremmin — koskapa meillä oli tapana selittää ettei Sillä saanut olla mitään ominaisuuksia — itse Vanhurskaus. Ja näitä seikkoja mietiskellessäni minä en voinut olla muistamatta, että minun pyhät heprealaiset kirjanihan puhuivat juuri sellaisesta Jumalasta; ja tuntien, että niillä ehkä oli minulle jotain sanottavana, jota —"
"Jota minä en sanonut sinulle! Ja tästä siis johtui tuo pidättyväisyytesi ja salavihkainen ylemmyytesi siihen naiseen nähden, jota sinä pilkkasit oppilaaksesi nimittämällä! Enpä toden totta epäillyt sinussa niin perin juutalaista kateutta piilevän! Miksi, oi miksi et sanonut minulle tätä?"
"Siksi että minusta oli tullut älytön elukka; siksi että olin täydellisesti unhoittanut mitä tuo vanhurskaus oikeastaan oli, ja pelkäsin sen selville saamista, koska epäilin sen minut tuomitsevan. Siksi että minusta oli tullut paholainen ja minä vihasin vanhurskautta enkä suonut sinun olevan vanhurskaan, enkä Jumalankaan, sillä muutoin ette te kumpikaan olisi olleet minun kaltaisiani. Jumala armahtakoon minua syntistä!"
Hypatia katsahti hänen kasvoihinsa. Rafael oli muuttunut kuin taikaiskusta — eikä sittekään muuttunut. Jälellä oli tuo entinen uljas tietoisuus omasta voimasta, sama älykäs ja ilkamoiva ilme noissa voimakkaissa täyteläisissä juutalaiskasvoissa ja säkenöivissä silmissä. Ja kuitenkin oli jokainen kasvonpiirre pehmeämpi, lempeämpi, ja tyhjäntoimittajan virnistelevä naamari oli kadonnut ja liikuttava hellyys ja vakavuus säteili koko hänen ulkomuodostaan. Kotelon kuori oli varissut pois ja paljastanut sen peitosta perhosen. Hypatia istui häntä tarkastellen ja peitti silmänsä hetkeksi kädellään aivankuin koettaakseen eikö näky häviäisi. Hänkö, tuo älyniekka, tuo ivailija, Aleksandrian Lucianus — hänkö, jonka syvämielisyys ja voimakkuus oli Hypatiaa peloittanut alennuksenkin päivinä?… Ja tähän hän päättyi…
"Tämä on vain pelkurimaisesta taikauskosta johtuva oikku… Nuo kristityt ovat peloitelleet häntä synneillä ja Tartaruksellaan."
Hypatia katsahti jälleen hänen kirkkaihin, vilpittömiin ja pelottomiin kasvoihinsa ja häpesi omaa panetteluaan. Ja tähän siis päätyi hän — Synesius — Augustinus — oppineet ja oppimattomat, gootit ja roomalaiset… Se väkevä virta vyöryi siis eteenpäin… Voisiko hän yksin taistella sitä vastaan?
Hän tahtoi! Taipuisiko hän? — Hän? Hänen tahtonsa pysyy kyllä lujana, hänen järkensä vapaana, viimeiseen asti — kuolemaankin asti, jos niikseen tulisi… Ja sittenkin eilisiltana! — eilisiltana!