Rafael lahjoi orjattaren viemään sanoman perille, ja kulutti odottaessaan aikansa eteisessä palvelijoita varoitellen. Mutta nämä eivät ottaneet uskoakseen häntä. Oli kyllä totta, että myymälät oli useissa kaupunginosissa sulettu ja museon puisto tyhjä; ihmiset olivat peloissaan eilisen johdosta. Mutta Kyrillos oli, sen he varmoista lähteistä tiesivät, vielä eilisiltana uhannut kirkonkirouksilla jokaista kristittyä, joka rauhaa häiritsee, eikä koko aamuna ollut ainoatakaan munkkia näkynyt kaduilla. Ja heidän emännälleenkö sitte jotain pahaa tapahtuisi? — "Mahdotonta! Eivät edes villit pedotkaan häntä repisi", selitti jättimäinen portinvartija neekeri, "vaikka hänet arenalle heitettäisiin".
Näistä sanoistaan neekeri sai eräältä orjattarelta korvapuustin, jota anteeksi pyytääkseen tämä taas vakuutti varmaan tietävänsä, että hänen hallitsijattarensa kykeni pään nyökäyksellä kääntämään pitkäisen tulen muuanne ja kutsumaan legionittain henkiä taistelemaan puolestaan… Mitä sellaisille epäjumalan palvelijoille mahtoi? Ja sittekin, eivätkö sen vuoksi sitä enemmän miellyttäneet?
Vihoviimein tuli tutulla, miellyttävällä, harkitulla ja itsetietoisella käsialalla kirjoitettu vastaus.
"Kummallinen on keinosi minut uuteen uskoosi taivuttaaksesi, kun ensimäisenä saarnapäivänäsi pyydät minua varomaan niiden pahuutta, jotka tuota uskoa tunnustavat. Kiitän sinua; mutta huolenpitosi minusta tekee sinut kiusalliseksi. Minä en pelkää mitään. He eivät uskalla. Jos he nyt uskaltaisivat, niin olisivat he jo kauvan sitte uskaltaneet. Mitä tuohon nuorukaiseen tulee — niin olisi minulle tästä puoleen häpeäksi, jos hänen sanojaan tottelisin tai uskoisin, taikka edes osoittaisin huomaavani hänen olemassaolonsa. Koska hän on niin häpeämätön, että varoittaa minua, niin juuri sen vuoksi minä menen. Elä pelkää minun vuokseni. Sinun ei pitäisi toivoa minun nytkään olevan peloissani itseni vuoksi. Minun täytyy täyttää tehtäväni. Minun täytyy puhua sanat, jotka minun on puhuttava. Ja ennen kaikkea, minä en saa antaa kellekään kristitylle aihetta sanoa, että filosofi uskalsi vähemmän kuin uskonkiihkoilija. Jos minun Jumalani ovat Jumalia, niin he suojelevat minua; ja jos ne eivät ole, niin täyttäköön sinun Jumalasi tahtonsa tavalla, jonka hän parhaaksi näkee."
Rafael repi kirjeen palasiksi… Henkivartijat eivät ainakaan olisi muun maailman mukana hulluiksi herenneet.
Oli vielä aikaa puoli tuntia ennenkuin Hypatian luennon piti alkaa.
Sillä välin hän kyllä ennättäisi koota sotavoimia vaikka koko
Aleksandrian taltuttamiseksi. Ja Rafael pyörähti äkkiä ulos huoneesta
kadulle juostakseen.
"Quem Deus vult perdere!" hän huudahti Filammonille, tehden kädellään epätoivoisen liikkeen. "Jää tänne pidättääksesi hänet! — koeta vielä viimeisen kerran saada hänet taipumaan! Tartu hevosten suitsiin, jos voit! Minä tulen takaisin kymmenessä minuutissa." Ja hän läksi juoksemaan likimmälle puiston portille.
Museon puiston toisella puolen oli palatsin pihamaa. Niiden välillä oli useita portteja. Jos hän saisi tavata Oresteen taikka edes henkivartijat ajoissa hälyytetyiksi!…
Ja hän kiiruhti pitkin puistokäytäviä ja lehtokujia, jotka pelästyneet kaupunkilaiset olivat nyt jättäneet, autioiksi, lähimmälle portille. Se oli suljettu ja ulkoapäin vahvasti teljetty.
Kauhistuneena hän juoksi seuraavalle; sekin oli teljetty. Hän käsitti syyn siihen silmänräpäyksessä ja mieletön pelko valtasi hänet. Henkivartijat eivät nähtävästi välittäneet museosta, taikka eivät pelänneet minkään vaaran uhkaavan tätä kaupungin kunniaa ja ihmettä Aleksandrian asukkaitten puolelta, taikka ehkä tahtoivat, älykkäästi kyllä, keskittää voimansa mahdollisimman pienelle alalle. Siksipä he olivat tyytyneet sulkemaan kaikki puutarhaan vievät tiet ja siten muodostamaan korkeasta rajamuurista marmorisen linnoituksensa ulomman valliaidan. Mutta itse museosta ulos johtavat ovet lienevät ainakin auki! Hän tunsi ne jok'ikisen, tunsi jokaisen hallin, käytävän, patsaan, kuvataulun, melkeinpä jokaisen kirjankin tuossa muinaisen sivistyksen suunnattomassa aarre-aitassa… Hän pääsi sisään; kiiruhti tuttuja käytäviä pitkin eräälle taka-ovelle, josta hän ja Orestes olivat sadat kerrat kulkeneet ladellen huonoja sanoja ja hautoen vielä huonompia ajatuksia, jotka olivat kirjoitetut hänen entisten pahojen töittensä luetteloon… Se oli suljettu. Hän ryskytti sitä; mutta ei kukaan vastannut. Hän juoksi edelleen ja koetti toista ovea. Ei sielläkään kukaan vastannut. Vielä muuatta — sama hiljaisuus ja epätoivo!… Hän juoksi ylös rappusia toivoen yläkerran ikkunoista voivansa huutaa vartijoille. Varovaiset soturit olivat lukinneet ja teljenneet kaikki aukot koko oikeanpuolisen sivustan yläkertaan, ettei sieltä päästäisi palatsin kimppuun. Minne nyt? Takaisin — ja minne sitte? Takaisin, pitkin loppumattomia käytäviä, kaarikattoisia halleja, portaita, ovikäytäviä, joista toiset olivat avonaiset, toiset teljetyt, ylös ja alas, tietä jos mitä, toisinaan eksyssissäkin tuossa äärettömässä, äänettömässä labyrintissä! Ja henkeä ahdisti, kurkkua karvasteli, polvet notkuivat ja poskia poltti kuin samum-tuulen tuivertaessa. Hänen mielenmalttinsa, joka tavallisesti oli niin järkkymätön, jätti nyt hänet armotta pulaan. Jok'ainoa yritys epäonnistui, hän oli kuin vangittu, noiduttu. Oliko tämä unta? Oliko tämä painajainen, tuollainen unikuva, jossa pilareja ilmestyy pilarien perästä, portaita portaitten perästä, huoneita huoneitten perästä, jotka uneksijan edessä muuttuvat, vaihtuvat, jatkuvat ikuisesti ja sitte taas lyhenevät, lähestyvät, puristavat? Oliko tämä unta? Oliko hänet tuomittu ikuisesti vaeltamaan jossain autiossa linnassa, sovittaakseen syntinsä, jotka hän siellä oli oppinut, ja joita hän siellä oli harjoittanut? Ensi kerran elämässään huimasi nyt hänen päätänsä. Hän ei saanut selville muuta kuin että jotain kamalaa oli tapahtumassa — ja että hänen piti se estää, eikä voinut… Missä hän nyt oli? Pienessä sivukammiossa… Lukemattomat kerrat hän oli tässä puhellut Hypatian kanssa ja katsellut yli Faroksen kauas siniselle Välimerelle… Mikä melu alhaalta kuului?… Kokonainen meri huojuvia päitä, tuhansia ja taas tuhansia, aina meren rantaan saakka; ja niiden lukemattomista kurkuista kohosi yksi ainoa valtava sotahuuto — "Jumala ja Jumalan äiti!" — Kyrillon koirat olivat irti… Hän horjahti ulommas ikkunasta ja läksi taas mielettömänä juoksemaan… minne, sitä hän ei tiennyt eikä saanut koskaan tietää.