Ja Filammon?… Mutta riittäköön kullekin luvulle, kuten kullekin päivälle oma vaivansa.
13 Luku.
NAISEN RAKKAUS.
Pelagia oli viettänyt yön yksinäisyydessä surren, eikä hänen mielensä seuraavana aamuna suinkaan kevennyt, kun hän huomasi olevansa vanki omassa talossaan. Orjattaret selittivät, että he olivat saaneet määräyksen — he eivät ilmaisseet ken määräyksen oli antanut — estää häntä poistumasta huoneistaan. Ja vaikka jotkut heistä ilmoittivat tämän osanottavaisesti huokaillen ja itkua tuhertaen, niin huomasi Pelagia, että sangen moni heistä mielellään antoi hänen tuntea, että hänen valtansa oli mennyttä ja että oli toisia, jotka voivat toivoa kohoavansa vallitsevan suosikin kunniaan.
Välipä sillä! Kuiskailut, pilkkanaurut ja kopeat vastaukset eivät koskeneet Pelagiaan. Hänellä oli vain yksi epäjumala ja sen hän oli kadottanut, vain yksi voima ja se oli hänet nyt pulaan jättänyt. Ylhäällä taivaassa ja alhaalla maassa ei ollut rauhaa ei apua eikä toivoa; ei mitään muuta kuin synkkää, ilotonta ja älytöntä pelkoa ja epätoivoa. Pieni, heikko lapsensielu, joka juuri oli hänessä eloon herätetty, oli heti syntymähetkenä masennettu ja muserrettu, ja Pelagia vetäytyi vaistomaisesti sen tornin kattoparvekkeelle, jossa hänen huoneustonsa oli, itkeäkseen siellä yksinäisyydessä.
Siellä hän tunnin toisensa jälkeen istui suuren kangaskatoksen varjossa, jota kaikissa Aleksandrian taloissa käytettiin sekä suojana auringolta että myöskin allaolevien huoneiden vilvoittajana. Hänen katseensa harhaili yli lukemattomien kattojen ja tornien, mastojen ja kimaltelevien kanavien ja keinuvien venheiden; mutta hän ei nähnyt niitä — hänen edessään päilyivät vain rakkaat kasvot, jotka hän ainaiseksi oli kadottanut.
Viimein hiljainen vihellys herätti hänet unelmistaan. Hän kohotti katseensa. Kapean kujan toiselta puolelta, vastapäisen katon rintasuojuksen aukosta terävä silmäpari tarkasteli häntä. Pelagia vetäytyi närkästyneenä syrjään.
Vihellys uusiutui ja pää kohosi varovaisesti rintasuojuksen takaa… Se oli Mirjamin. Vilkaisten tarkkaavaisesti ympärilleen Pelagia astui esiin. Mitähän asiaa tuolla vanhalla naisella hänelle oli?
Mirjam teki kysyviä merkkejä, joiden Pelagia ymmärsi tiedustelevan oliko hän yksin. Heti kun myöntävä vastaus oli annettu, Mirjam kohousi pystyyn, heitti Pelagialle kirjeen, johon piikivi oli painoksi suljettu, ja hävisi jälleen.
"Minä olen vahtinut täällä koko päivän. He, eivät laskeneet minua sisään. Varo Wulfia ja kaikkia muita. Elä lähde minnekään huoneestasi. He ovat sommitelleet juonen viedäkseen sinut pois ja luovuttaakseen sinut veljellesi, munkille; sinut on petetty; ole rohkea!"