Pelagia luki nämä sanat ihmeissään ja kalpeana, ja otti huomioonsa ainakin viimeisen Mirjamin neuvon. Hän näet laskeutui huoneisiinsa, asteli ylpeästi niiden läpi ja käskien esteleviä orjattaria väistymään niin mahtipontisesti, että nämä vallan hölmistyivät, hän meni kirje kädessään suoraan huoneeseen, jossa Amaali tavallisesti vietti keskipäivän hetket.
Ovea lähestyessään hän kuuli sisällä äänekästä puhelua… Hänen äänensä!… mutta Wulfin myöskin. Pelagian rohkeus petti ja hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan… Hän kuuli Hypatian nimen ja mielettömän uteliaisuuden valtaamana hän kumartui avaimenreikään ja kuunteli tarkkaavaisesti.
"Hän ei suostu kosintaani, Wulf."
"Jos hän ei suostu, niin saa hän kokea kovempaa. Sitäpaitsi, hän on perin ahtaalla. Tämä on hänellä viimeisenä pelastumisen mahdollisuutena ja hän turvautuu mielelläänkin siihen. Kristityt ovat raivoissaan hänelle ja jos myrsky puhkeaa, niin ei hänen hengellään ole arvoa tuon vertaa!"
"Vahinko, ettemme jo ole tuoneet häntä tänne."
"Niin onkin; mutta me emme ole voineet. Me emme saa rikkoa välejä
Oresteen kanssa ennenkuin palatsi on käsissämme."
"Mutta saammeko sitä koskaan käsiimme, toveri?"
"Aivan varmaan. Me puhuttelimme jokaista vartiojoukkoa viime yönä ja kun huomautimme, että he saisivat Amaalin johtajakseen, niin he jo siitä niin innostuivat, että meidän täytyi paremminkin lahjoa heidät pysymään aloillaan kuin nousemaan kapinaan."
"Oi Odin! Kunpa olisinkin nyt heidän parissaan! Odota siksi kun kaupunki on kapinassa. Jos päivä kuluu mellakoitta, niin olen minä hölmö. Ovathan kaikki aarteet venheissä?"
"Ovat ja itse alukset ovat myös lähtövalmiit. Minä olen rehkinyt kuin hevonen koko aamun niiden ääressä, kun et sallinut minun muuta toimittaa. Ja Godericko ei palaa palatsista ennen yön tuloa?"