"Jos meidän kimppuumme ensiksi hyökätään, niin annamme me hänelle merkin tulella ja hän tulee tänne tuoden kerallaan kaikki gootit, jotka hän mukaansa saa. Jos taas palatsia ensiksi ahdistetaan, niin on meidän soudettava sinne avuksi. Sillä välin hän juottaa sen kreikkalaisen prefekti-koiran niin perinpohjaiseen humalaan kuin vain voi."
"Kyllä se kreikkalainen juo hänet pöydän alle! Sillä on rohdoksia — kuten kaikilla muillakin roomalaisilla roistoilla — joiden avulla hän selvittää päänsä milloin haluaa, ja sitte hän on taas valmis jatkamaan juominkeja. Lähetä Smid ukko sinne ja anna hänen koettaa kammeta se asekauppias."
"Erinomainen tuuma!" Wulf virkkoi ja läksi huoneesta pannakseen sen täytäntöön.
Pelagia ehti parhaiksi vetäytyä viereisen oven suojaan. Mutta hän oli kuullut kylliksi; ja kun Wulf kulki ohitse, niin juoksi hän tämän luo ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Oi, tule tänne! Puhele kanssani hetkinen, armahda minua ja puhu minulle!" Hän veti soturin puolittain vastoin tämän tahtoa kammioon ja heittäytyen Wulfin jalkojen juureen ratkesi lapsen lailla haikeihin valituksiin.
Wulf seisoi äänettömänä, tästä odottamattomasta nöyryydestä aivan ällistyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen pitänyt hävetä, kun hän katseli noita kauniita, rukoilevia kasvoja, joita nyt vavahutteli viaton suru aivan kuin lasta, jonka leikkikalu on särkynyt… Viimein Pelagia puhui:
"Oi, mitä minä olen tehnyt — mitä olen tehnyt? Miksi teidän täytyy ottaa hänet minulta pois? Enkö ole vain rakastanut, kunnioittanut, jumaloinut häntä? Minä tiedän, että sinä rakastat häntä; ja minä rakastan sinua sen vuoksi — minä rakastan sinua! Mutta sinä — mitäpä onkaan sinun rakkautesi minun rakkauteni rinnalla? Oi, minä kuolisin hänen vuoksensa — minut saisi vaikka repiä kappaleiksi hänen vuoksensa — nyt, heti!…"
Wulf oli ääneti.
"Olenko muuta tehnyt kuin rakastanut häntä? Onko minulla muuta halua kuin tehdä hänet onnelliseksi? Minä olin rikas, minua ylisteltiin, hemmoiteltiin… ja sitte tuli hän… ihanana kuten aina, jumalana ihmisten parissa — taikka paremmin apinoiden parissa — ja minä jumaloin häntä: teinkö siinä väärin? Minä luovuin kaikesta hänen vuoksensa: teinkö siinä väärin? Minä annoin itseni hänelle: voinko muuta tehdä? Hän suostui pitämään minusta — hän, sankari! Voinko muuta tehdä kuin antautua? Minä rakastin häntä: mitä sille voin? Teinkö siinä väärin? Julma, julma Wulf!"
Wulfin täytyi pakoittautua ankaraksi, sillä muutoin hän heti olisi heltynyt.