"Mutta minkä arvoinen sinun rakkautesi oli hänelle? Mitä se on hänessä vaikuttanut? Se on tehnyt hänestä juoppolallin, tyhjäntoimittajan, noiden kreikkalaisten koirain pilan esineen, joiden hallitsija, kukistaja hänen olisi pitänyt olla. Älytön nainen, kun et huomaa, että sinun rakkautesi on ollut hänen kirouksensa, hänen perikatonsa! Hänen, jonka nyt pitäisi istua Ptolemaiojen valtaistuimella, koko Välimeren eteläpuolen herrana — joka hänestä vielä on tuleva!"
Pelagia tuijotti puhujaan silmät selällään, aivan kuin olisi hänen aivoissaan vähitellen selvinnyt uusi ajatus, joka oli hänelle liian valtava. Sitte hän hitaasti kohottausi lattialta.
"Hänestä siis voisi tulla Afrikan keisari?"
"Se hänestä pitää tuleman; mutta ei —"
"Ei minun rinnallani!" Pelagia melkein parahti. "Ei, ei minun kurjan, älyttömän, tahraisen rinnalla! Minä käsitän — voi, Jumala, minä käsitän kaikki! Ja sen vuoksi te tahdotte hänen naivan tuon — tuon — toisen!"
Hän ei rohjennut lausua tuota pelättyä nimeä.
Wulf ei luottanut itseensä niin paljon, että olisi uskaltanut vastata. Hän vain nyökäytti myöntäen päätään.
* * * * *
"Niin, niin — minä lähden — kauas erämaahan — Filammonin kera — ja sinun ei tarvitse enää kuulla minusta. Ja minä rupean nunnaksi ja rukoilen hänen puolestaan, että hänestä tulisi suuri kuningas, koko maailman valloittaja. Kerrothan sinä hänelle, miksi minä poistuin, kerrothan? Niin, niin, minä lähden nyt, heti —" Hän pyörähti kiireisesti pois aivankuin täyttääkseen heti lupauksensa, mutta sitte hän, äkkiä hätkähtäen, juoksi takaisin Wulfin luo.
"Minä en voi, Wulf — minä en voi jättää häntä! Järkeni menetän jos sen teen! Elä vihastu; — minä lupaan sinulle mitä tahansa — vannota minua, jos tahdot, kun vain sallit minun jäädä tänne. Vain orjana - minä tahansa — kunhan vain saan joskus nähdä hänet. Ei — en sitäkään — kunhan vain saan olla saman katon alla kuin hänkin! Oi, salli minun olla vaikka orjana keittiössä! Minä lahjoitan kaiken omaisuuteni hänelle — sinulle — kelle tahansa! Ja sinä sanot hänelle, että minä olen lähtenyt pois — olen kuollut, jos tahdot. Kunhan vain sallit minun jäädä! Minä pukeudun ryysyihin, väännän myllyä… Olisihan sekin suloista, kun tietäisin, että hän syö leipää, jota olen valmistanut! Ja jos minä kerrankaan rohkenen puhutella häntä — tai edes lähestyä häntä — niin anna kokin ripustaa minut nilkoistani riippumaan ja ruoskia minua kuten orjaa, jota parempi en olekaan!… Ja sitte minusta suru pian tekee vanhan ja ruman, ja sitte, rakas Wulf, ei tarvitse enää, eihän Wulf, pelätä näitä minun kirottuja kasvojani? Lupaa se, vain sen verran, ja — kas niin! Hän kutsuu sinua! Elä laske häntä tänne tapaamaan minua! — Minä en kestä sitä! Mene hänen luokseen, pian, ja sano hänelle kaikki. — Ei, elä vielä!…"