Ja hän vaipui takaisin lattialle, kun Wulf poistui mutisten itseksensä. —
"Lapsi parka, lapsi parka! Parempi olisi sinulle, jos sinä olisit kuollut ja Helan syvyyksissä!"
Ja Pelagia kuuli hänen sanansa.
Vähitellen, kesken huokauksia ja kyyneleitä ja mahdottomien toiveitten ja suunnitelmien villiä sekasortoa, nuo sanat painuivat hänen mieleensä, kasvoivat ja lopulta valtasivat hänen aivonsa ja sydämensä.
"Parempi olisi minulle, jos olisin kuollut?"
Ja hän nousi hitaasti pystyyn.
"Parempiko minulle jos olisin kuollut? Miksikäs ei? Silloinhan kaikki selviäisi. Silloin ei mikään vaara uhkaisi pikkuisen Pelagia-raukan takia…"
Hän meni hitaasti, varmoin askelin, ylpeänä, tuohon tuttuun huoneeseen… Hän heittäytyi vuoteelle ja peitti patjan suuteloilla. Hänen katseensa sattui Amaalin miekkaan, jonka tämä goottilaisten soturien tapaan oli ripustanut sängyn päädyn yläpuolelle. Hän tarttui siihen ja väristen otti sen seinältä.
"Niin juuri!… Tapahtukoon se tällä, jos sen täytyy tapahtua. Ja sen täytyy tapahtua. Minä en jaksa kestää sitä! Ennemmin mikä muu tahansa kuin häpeä! Minä hullu, kun aina vain kuvittelin, että kaikki rakastivat, ihailivat minua, ja nyt huomaankin, että he kaikki halveksivat, vihasivat minua, jok'ikinen! Nuo oppilaat siellä luentosalin ovella ilmaisivat, että minua halveksittiin. — Se munkki vanhus puhui samaan suuntaan. — Minua mieletöntä! Minä unehutin sen seuraavana päivänä! — Sillä hän — hän rakasti minua vielä! — Ah — enhän minä voinut heitä uskoa ennenkuin hänen omat huulensa sen sanoivat!… Sietämätöntä!… Mutta sittekin, onhan naisia, yhtä huonoja kuin minäkin, kunnioitettu — heidän kuoltuaan! Olihan tapanani laulaa jotain laulua, Epichariista, joka hirttäytyi kantotuolissaan, ja Leainasta, joka puri kielensä poikki, ettei kidutuspenkilläkään tulisi ilmaisseeksi rakastajaansa. Kerrotaanhan, että Ateenassa oli Leainan kuvapatsas — kieletön naarasleijona… Ja joka kerta, kun sitä laulua lauloin, niin yleisö teatterissa nousi seisaalleen ja huusi ja sanoi noita naisia jaloiksi ja siunatuiksi… Silloin en ymmärtänyt syytä, mutta nyt ymmärrän! — Nyt ymmärrän! Ehkä he sittekin sanovat minua jaloksi. He sanovat ainakin että 'hän oli — niitä — mutta hän uskalsi kuolla sen tähden, jota hän rakasti!…' Mutta Jumalahan myöskin hylkii minua, ja vihaa minua. Hän lähettää minut ikuiseen tuleen. Filammon sen sanoi — vaikka onkin veljeni. Se vanha munkki sen sanoi — vaikka sanoikin sen itkien… Helvetin liekkeihin ikuisiksi ajoiksi! Oh, ei ikuisiksi! Suuri, kauhea Jumala! Ei ikuisiksi! Minä en toden totta tiennyt mitä tein! Ei kukaan opettanut minulle mikä on oikeaa ja mikä väärää, enkä edes tiennyt että minut oli kastettu — en tosiaankaan tiennyt! Ja oli viehättävää — niin viehättävää, kun sain olla onnellinen, kun minua ylistettiin, rakastettiin, kun näin onnellisia kasvoja ympärilläni. Minkä sille voin? Nuo linnut, jotka laulavat tuolla rakkaassa pihatossa — ne seuraavat mielihalujaan, etkä Sinä toki liene niille vihainen sen vuoksi? Ethän toki tahtone olla minulle ankarampi kuin niillekään, oi suuri Jumala — sillä eihän minulla ollut älyä enempää kuin niilläkään? Sinä, joka olet luonut ihanan auringonvalon ja tämän viehättävän, kovin viehättävän maailman ja kukat ja linnut — ethän Sinä tahdo lähettää minua ikuisesti palamaan? Eikö sata vuotta riittäisi rangaistuksekseni — taikka tuhat vuotta? Oi Jumala, eikö jo se riitä rangaistuksekseni, kun minun täytyy erota hänestä, juuri kun alan haluta tulla hyväksi — hänen arvoisekseen?… Oi, ole armelias — armahda — armahda — ja päästä minut käsistäsi rangaistukseni kärsittyäni! Miksi en saisi muuttua linnuksi, taikka vain madoksi, ja päästä pois siitä kammottavasta paikasta jälleen nähdäkseni auringon paistavan ja kukkien kukoistavan? Oi, enkö jo itse rankaise itseäni? Eikö se edes hituista auta?… Niin, niin — minä tahdon kuolla! — Ehkä Jumala silloin minua säälii!"
Vapisevin käsin veti hän miekan huotrasta ja peitti sen terän suuteloilla.