"Niin juuri — tähän miekkaan — jolla hän voittonsa voitti. Näin on oikein — hänen viimeiseen asti! Miten terävältä ja kylmältä se näyttääkään! Koskeekohan se kovasti?… Ei — en koeta kärkeä, ettei rohkeuteni pettäisi. Minä heittäydyn siihen heti, koskipa se kuinka kovasti tahansa; myöhäistä on sitte peräytyminen. Ja onhan se sittekin hänen miekkansa, — ei se raski minua kovin paljon kiduttaa. Mutta sittekin, hän itse löi minua tänä aamuna!"
Kun tämä muisto välähti hänen mieleensä, pusertui hänen huuliltaan hurja tuskanhuuto, joka kaikui koko talon läpi. Kiireisesti hän sitaisi miekan pystyyn sängyn jalkaan ja repäsi auki tunikkansa… "Tänne — tähän — lesken rintaan, johon hänen päänsä ei enää koskaan nojaa! Joku tulee käytävässä! Joudu, Pelagia! Nyt —"
Ja hän heitti mielettömänä ylös kätensä heittäytyäkseen…
"Hänen askeleensa ne ovat! Ja hän löytää minut, eikä saa koskaan tietää, että minä kuolen hänen tähtensä!"
Amaali koetti ovea. Se oli lukittu. Yhdellä ainoalla iskulla mursi hän sen auki ja kysyi käskevästi:
"Mikä huuto se oli? Mitä tämä tarkoittaa? Pelagia!"
Pelagia, aivan kuin lapsi, joka on tavattu leikkimässä kielletyllä leikkikalulla, peitti kasvot käsiinsä ja tuupertui lattialle.
"Mitä tämä on?" Amaali huudahti nostaen hänet ylös.
Mutta Pelagia riistäytyi hänen sylistään. "Ei, ei! — ei koskaan enää! Minä en ole sinulle kelvollinen! Anna minun kuolla, kurjan! Minä vain vedän sinua alas. Sinusta täytyy tulla kuningas. Sinun täytyy naida hänet — se viisas nainen!"
"Hypatiako? Hän on kuollut!"