Ja oliko sitte Amaali oikeassa?
Filammon näki Rafaelin syöksyvän kadun poikki museon puistoon. Viimeisiksi sanoikseen oli Rafael käskenyt häntä pysymään paikoillansa; ja poika totteli. Musta ovenvartija, joka oli laskenut Rafaelin ulos, oli sangen nenäkkäästi sanonut Filammonille, ettei hänen emäntänsä ottanut ketään vastaan eikä suvainnut mitään sanomia itselleen tuotavan. Mutta Filammon oli tehnyt lujan päätöksen pysyä paikoillaan. Kun auringon paahde kävi kiusalliseksi, siirtäytyi hän vain erään tukipatsaan varjoon ja kyyristäytyi istumaan kivitykselle valmiina tekemään hurjan hyökkäyksen. Orja tuijotti ihmeissään nuorukaiseen; mutta kun hän oli jo tottunut filosofien kummallisiin päähänpistoihin, kiitti hän jumalia, ettei ollut sellaiseksi syntynyt, vetäytyi vartiopaikallensa ja unhoitti koko asian.
Filammon odotti siinä ummelleen puolentuntia. Se tuntui hänestä pitkältä kuin päivä, vuosikaudet. Eikä sittekään Rafaelia kuulunut palaavaksi eikä henkivartijoitakaan saapunut. Oliko tuo omituinen juutalainen petturi? Mahdotonta! Hänen kasvoillaan oli kuvastunut yhtä epätoivoinen, peittelemätön pelko kuin Filammoninkin kasvoilla… Mutta miksi hän ei palannut?
Ehkä hän oli huomannut kadut vapaaksi ja heidän yhteisen pelkonsa aiheettomaksi… Mikä oli tarkoituksena tuolla mustalla miesjoukolla, joka pälyili tuolla poikkikadun päässä suoraan vastapäätä luentosalin ovea? Hän nousi mennäkseen tarkastelemaan niitä: ne olivat hävinneet. Hän istuutui jälleen odottamaan… Siellähän ne taaskin olivat. Se oli hyvin epäilyttävä vartiopaikka. Tuo katu kulki Cæsareumin taitse munkkien varsinaisen tyyssijan läpi, joka lukemattomien käytävien ja takalisto-rakennusten kautta oli yhteydessä itse kirkon kanssa… Mutta miksipä siellä ei saisikaan olla munkkijoukkuetta? Olihan se mitä tavallisin ilmiö jok'ainoalla Aleksandrian kadulla. Hän koetti haihduttaa pelkonsa nauruun… Mutta jännitetyt ajatukset muuttivat pelon varmuudeksi. Hän tiesi, että jotain kauheata oli tapahtumaisillaan. Yhä uudelleen ja uudelleen hän tähysteli piilopaikastaan — miesjoukko oli yhä siellä;… se näytti lisääntyneen, lähestyneen. Jos he huomaisivat hänet, niin mitä kaikkea he epäilisivätkään? Välipä sillä. Hän vaikka kuolisi Hypatian tähden jos niikseen tuli — ei hän nyt juuri uskonut, että niikseen tulisi; mutta sittekin hänen täytyi puhutella Hypatiaa — varoittaa häntä. Jalkamies toisensa perästä, vaunu vaunun perästä kulki katua pitkin; oppilas toisensa perästä meni luentosaliin, mutta hän ei huomannut heitä, vaikka he kulkivatkin aivan hänen ohitsensa. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja kohdisti kaiken hehkunsa nurkkaukseen, jossa Filammon lymyili, kunnes kivitys poltti kuin kuuma rauta ja häikäisevä valo sumensi hänen silmänsä. Mutta Filammon ei siitä välittänyt. Koko hänen sydämensä, mielensä ja huomionsa oli kiintynyt tuohon tuttuun oveen, jonka hän odotti aukenevan…
Vihoviimein hopeata hohtavat kaksipyöräiset rattaat kolisten pyörähtivät nurkkauksen takaa ja pysähtyivät hänen eteensä. Nyt kai Hypatiakin pian tuli. Väkijoukko oli hävinnyt. Ehkä se sittekin oli ollut vain hänen mielikuvituksensa tuote. Ei; tuolla se oli, tuolla, kulmauksen takana, aivan luentosalin vieressä — ne hornan koirat! Muuan orja toi talosta kirjaillun patjan — ja sitte saapui Hypatia itse entistään ihanampana, huulet surullisessa, vakavassa hymyssä, katse kohoitettuna korkeuteen kysyvänä, jännitettynä ja kuitenkin lempeänä, sisäisen liikutuksen himmentämänä, aivan kuin olisi hänen sielunsa liidellyt kaukana avaruudessa, Jumalan kasvojen edessä.
Silmänräpäyksessä oli Filammon hänen vieressään, tarttui epätoivoisesti hänen viittaansa ja lankesi polvilleen hänen eteensä —
"Pysähdy! Elä lähde! Sinä menet turmioon!"
Tyynesti Hypatia käänsi katseensa alas Filammoniin.
"Noitain apuri! Tahdotko Theonin tyttären kaltaiseksesi petturiksi?"
Filammon ponnahti pystyyn, peräytyi ja jäi häpeän ja epätoivon tupertamana paikalleen seisomaan…