Hypatia luuli siis häntä syylliseksi!… Jumala sen niin tahtoi!
Hevosten harjat hulmusivat jo matkan päässä ennenkuin hän tointui ja syöksihe Hypatian jälkeen huutaen jotakin — tietämättä itsekään mitä hän huusi.
Liian myöhään! Musta ihmislauma hyökkäsi esiin lymypaikastaan, piiritti ajoneuvot… ryntäsi eteenpäin… Hypatia oli hävinnyt. Ja kun Filammon hengästyneenä juoksi väkijoukon jälkeen, nelistivät pillastuneet hevoset tyhjine vaunuineen hänen ohitsensa takaisin kotiaan kohti.
Minne he raastoivat häntä? Cæsareumiin, itse kirkkoonko? Mahdotonta! Miksi juuri sinne? Miksi tuo ihmislauma, johon joka hetki satoja lisäksi yhtyi, juoksi rannalle ja palasi sieltä käsissään kiviä, näkinkenkiä ja saviruukun palasia?
Hypatia oli jo kirkon rappusilla ennenkuin Filammon yllätti joukon. Hän ei nähnyt neitoa, mutta tämän pukimien riekaleet osoittivat hänelle tietä.
Missä hänen uljaat oppilaansa nyt olivat. Kas vain! He olivat häpeällisesti telkeytyneet museoon, paeten heti ensimmäistä rynnäkköä, joka vei Hypatian luentosalin rappusilta pyörteisiinsä. Roistot! jänishousut! Hän tahtoi pelastaa neidon!
Ja Filammon koetti turhaan tunkeutua parabolaanien ja munkkien sankan joukon läpi, joka kalamummojen ja rantajätkien avustamana hyppeli ja kirkui uhrinsa ympärillä. Mutta sen mitä hän ei kyennyt suorittamaan, suoritti toinen ja heikompi — pieni kantaja. Hurjana hän ilmestyi — ei kukaan käsittänyt miten ja mistä hän tuli — keskelle tiheintä tungosta käyttäen puukkoa ja hampaitaan ja kynsiään, kuin verenhimoinen villikissa, raivatakseen itselleen tien epäjumalansa luo. Turhaan! Hänet raastettin kumoon ja heitettiin nurin niskoin alas rappusista. Kun Filammon kirkkoon rynnistäessään sivuutti hänet, makasi hän maassa puolikuolleena ja hillittömästi itkien.
Totta tosiaan! Itse kirkkoon! Tuonne viileään himmeään hämärään, keskelle sen korkokuvilla kaunistettuja pilareja, juhlallisia holveja, kohti loistavaa alttaria, jossa kynttilät tuikkivat ja pyhä savu tuoksusi. Suuret kuvat tuijottivat ylhäältä seinältä alas juhlalliseen komeuteen. Ja suoraan edessä, alttarin ympärillä, tavattoman suuri Kristus katseli seinältään levollisena, oikea käsi ojennettuna siunaukseen — vaiko kiroukseen?
Yhä eteenpäin, pitkin pääkäytävää tunki joukko repien yhä uusia siekaleita neidon pukimista pyhälle permannolle — ylös kuorin portaita — aina alttarille asti — aivan tuon suuren, liikkumattoman Kristuksen jalkojen juureen. — Mutta siihen toki nuokin helvetin koirat pysähtyivät…
Hypatia riuhtasihe irti kiduttajistaan ja peräytyen askeleen, kohottausi hetkeksi täyteen pituuteensa, alastomana, lumivalkoisena hohtaen häntä ympäröivää mustaa joukkoa vasten. — Häpeä ja suuttumus paloi hänen suurissa, kirkkaissa silmissään, mutta pelosta niissä ei näkynyt merkkiäkään. Toinen käsi piteli kultaisia kutreja verhona, toinen solakka, valkoinen käsivarsi ojentui ylöspäin kohti suurta liikkumatonta Kristusta, anoen armoa ihmiselle Jumalalta — ja kuka uskaltaa sanoa, että hän anoi turhaan? Hänen huulensa avautuivat puhumaan; mutta sanat, jotka ne olisivat lausuneet, kuuli yksin Jumala, sillä samassa Pietari esilukija iski hänet alas, musta joukko sulkeutui jälleen hänen ympärilleen… ja sitte pitkä, hurja, vihlova huuto toisensa perästä kiiri halki holvien kuin kostonenkelin tuomiosoitto.