Puristettuna muuatta pylvästä vasten ja kykenemättömänä tungoksessa paikaltaan liikkumaan Filammon tukki käsillään korviansa. Huudot kuuluivat sittenkin! Kauanko niitä kestääkään? Armiaan Jumalan nimessä, mitä ne hänelle tekivät? Repivätkö elävänä kappaleiksi? — Repivät, ja vielä kauheampia tekoja he tekivät. — Yhä vain huudot jatkuivat — ja yhä vain suuri Kristus rauhallisine, sietämättömille silmineen katseli alas Filammoniin eikä kääntänyt katsettaan pois tästä näytelmästä. Hänen päänsä yläpuolelle oli sateenkaareen kirjoitettuna: "Minä olen sama eilen, tänään ja ijankaikkisesti!" Siis sama kuin Juudan maalla ennen muinoin, vai kuinka Filammon? Keitä sitte nämä olivat ja kenen temppelissä? Filammon peitti kasvot käsiinsä ja toivoi kuolevansa.
Loppu oli tullut. Huudot olivat hiljenneet valituksiksi, valitukset äänettömyydeksi. Kauanko hän oli täällä ollut? Tunnin vaiko ijäisyyden? Jumalan kiitos, loppu oli tullut! Onneksi Hypatialle — mutta miksi noille toisille —? Mutta ne eivät sellaisia ajatelleetkaan, sillä samassa kajahti kirkossa uusi huuto.
"Cinaroniin! Polttakaa hänen luunsa tuhkaksi ja hajoittakaa tuhka mereen!"…
Ja roistojoukko ryntäsi ulos kirkosta…
Filammon läksi pakoon, mutta ulos kirkosta päästyään hän vaipui voimattomana rappusille ja tuijotti kauhusta tupertuneena polttorovion liekkeihin ja väkijoukkoon, joka kirkui ja hyppeli Molokkiuhrinsa ympärillä kuin pirun riivaamat.
Käsi tarttui hänen olkavarteensa; hän katsahti ylös ja näki kantajan.
"Ja tämä, nuori pyöveli, on nyt tuo yhteinen, apostoolinen kirkkokunta!"
"Ei, Eudaimon; tämä on hornan henkien kirkkokunta!"
Ja kooten voimansa hän nousi istumaan ja kätki kasvot käsiinsä. Hän olisi vaikka henkensä antanut, jos olisi nyt voinut itkeä, mutta hänen silmänsä olivat kuivat ja päänsä polttava kuin aavikon hieta.
Eudaimon katseli häntä hetkisen. Tapaus oli saattanut tuon narri paran äkkiä järkiinsä.