Kaikki tahtoivat sitä tunnustella ja se kulki nyt kädestä käteen… Jokainen tunsi nuo rakkaat, kullankellertävät kiharat. Ja sitte nuo koruttomat uroot, jotka olivat liian uljaat kyyneleitä hävetäkseen purskahtivat tyttöjen hämmästykseksi katkeraan itkuun, valitellen kuin pienet lapset… Heidän Amaalinsa! Heidän taivahinen johtajansa! Odinin oma poika, heidän ilonsa, ylpeytensä, kunniansa! Heidän "Taivaallinen kuningaskuntansa", kuten hänen nimensä jo ilmaisi, joka oli ollut juuri sellainen, ja enemmänkin, kuin jokainen heistä toivoi olevansa, mutta joka kuitenkin oli heidän heimoansa, luuta heidän luustansa, lihaa heidän lihastansa! Raskaalta tuntuu jokaiselle todelliselle ihmisolennolle, kun hänen ihanteensa riistetään pois, vaikkapa tuo ihanne olisikin vain villin härän ja sieluttoman miekkailijan perikuva…
Viimein Smid puhui:
"Uroot, Odin on näin tuominnut ja Ylijumala on vanhurskas. Jos me olisimme neljä kuukautta sitte kuulleet Wulf prinssin neuvoa, niin tätä ei olisi koskaan tapahtunut. Me olemme olleet pelkureita ja laiskureita, ja Odin on lapsiinsa vihastunut. Vannoutukaamme Wulf prinssin miehiksi ja seuratkaamme häntä minne hän meitä johtaneekin!"
Wulf tarttui hellästi hänen ojennettuun käteensä —
"Ei, Smid, Trollin poika! Sinun asiasi ei ole lausua sellaisia sanoja. Agilmund Cnivan poika, Goderic Ermenricin poika, te olette baltteja, te olette oikeudenmukaiset perijät. Arpa ratkaiskoon, kumpi teistä on oleva päällikkömme."
"Ei, ei, Wulf!" molemmat nuorukaiset huudahtivat yhteen ääneen. "Sinä olet sankari, sinä olet tietäjä! Me emme ole sen arvoiset; me olemme olleet yhtäläisiä pelkureita ja laiskureita kuin muutkin. Goottilaiset sudet, seuratkaa Sutta, vaikka hän johtaisikin teidät jättien maahan!"
Mieltymyksen myrsky seurasi näitä sanoja.
"Nostakaa hänet kilvelle", Goderic huusi riuhtaisten kilven vyöltään. "Nostakaa hänet kilvelle! Eläköön Wulf kuningas! Wulf Egyptin kuningas!"
Ja muut gootit, jotka olivat kuulleet melun, juoksivat katolle parhaiksi ennättäen yhtyä jymisevään huutoon: "Wulf, Egyptin kuningas!" — Ei kukaan heistä välittänyt talon edustalla kiljuvasta väkilaumasta enempää kuin pojat ikkunoita rapisuttavasta lumisateesta.
"Ei!" Wulf juhlallisesti virkkoi kohotetulla kilvellä seisoessaan. "Jos minä nyt olen teidän kuninkaanne ja te, goottilaiset sudet, olette minun miehiäni, niin huomispäivänä me lähdemme tästä Odinin vihaamasta paikasta, jota alruuna-neidon viaton veri saastuttaa. Takaisin Ataulfin luo, takaisin omien heimolaistemme luo! Lähdettekö?"