Roskajoukko oli puolisen tuntia herkeämättä elämöinyt talon edustalla. Mutta korkeat muurit, joissa vain jotkut pienet ikkunat ylemmissä kerroksissa olivat ainoina aukkoina kadulle päin, muodostivat siitä valloittamattoman linnoituksen. Äkkiä rautaiset portit avautuivat ja etumaiset rivit näkivät edessään tyhjän, äänettömän, kuun valossa kaamealta näyttävän pihamaan. Vaistomaisesti salajuonta peläten joukko hetkeksi peräytyi, mutta takimaiset painoivat eteenpäin ja Hypatian teurastajat rynnistivät sisään kunnes koko pihamaa oli täpösen täynnä kiljuvia hurjimuksia, jotka mielettömässä raivossaan kävivät seinien ja pilarien kimppuun. Mutta silloin hyökkäsi esiin käytävistä kummaltakin puolen parvi rotevia, asestettuja miehiä tunkien loput ryntääjistä takaisin; portit sulkeutuivat uudelleen ja Aleksandrian villipidot olivat viimeinkin satimessa.
Ja sitte alkoi teurastus, suuri ja säälimätön. Kolmesta eri ovesta astui esiin rivi goottilaisia, joita kypärit ja haarniskat täydellisesti suojasivat roskajoukon kömpelöiltä aseilta. Miekkojaan heilutellen he raivasivat itselleen tien suoraan halki ihmislauman, joka tungoksen vuoksi ei kyennyt ollenkaan puolustautumaan. Tosin oli heitä vain yksi kymmentä vastaan; mutta mitä on kymmenen rakkikoiraa leijonan rinnalla?… Ja kuu nousi yhä korkeammalle, tuijottaen valjuna ja kylmänä tuohon Raivottarille tuomittuun pihattoon. Yhä heiluivat nuijat ja miekat, ja gootit laahasivat kaatuneet, tilan väljettyä, keskellä pihaa näkyvälle tummalle kasalle, jossa Wulf vanhus istui korkealla ruumispinolla laulaen Amaalin maineesta ja Valhallan riemuista. Hänen luuttunsa ääni kaikui vihlovana yli pakenevien ja haavoitettujen parunnan ja sitä myöten kuin laulajavanhus hurjistui, hänen soittonsa keinui yhä kiivaammassa valssintahdissa, kamalalla tavalla ilkamoiden ympärillä vallitsevalle kauhistukselle ja kuolon tuskalle.
Ja siten osittain kostivat, kuten Kohtalo usein tahtoo, sinä yönä Hypatian veren miehet ja mielipiteet, joilla ei ollut mitään yhteyttä hänen kanssaan.
Osittain vain. Sillä Pietari esilukija ja hänen varsinaiset kätyrinsä olivat turvassa Cæsareumissa alttarin eteen polvistuneina. Nostamaansa myrskyä kauhistuen ja peläten palatsia vastaan suunnatun rynnäkön seurauksia, he olivat jättäneet roskajoukon elämöimään omin päin, ja pelastuivat siten goottien miekoista säästyäkseen rankaisemattomuuden peloittavammalle rangaistukselle.
15 Luku.
KUKIN OMAAN PAIKKAANSA.
Puoliyö oli käsissä. Rafael oli kolmisen tuntia istunut Mirjamin sisähuoneessa turhaan odottaen tämän palaavan kotia. Hänen aikomuksensa oli nyt ensiksi koettaa saada käsiinsä, jos se oli mahdollista, isiltä peritty omaisuutensa ja viipymättä kuljettaa se Kyreneen. Sitte hän aikoi koettaa saada Mirjam vanhuksen mukaansa ja lohduttaa ja ohjata häntä, ehkäpä käännyttääkin hänet. Joka tapauksessa hän halusi paeta pois tuosta kirotusta kaupungista saipa hän omaisuutensa takaisin taikka ei. Kärsimättömänä hän laski hitaasti kuluvat tunnit, jotka hänen täytyi viipyä tässä ilmakehässä, joka tuntui höyryävän viattoman verta ja jonka kostavan Jumalan kirous tuntui raskaaksi painavan. Ajatustensa rasittamana hän useaan kertaan jo nousi lähteäksensä ja jättääksensä rikkautensa; mutta samalla hän muisti entisen elämänsä ja jäi odottamaan. Missä määrässä hän olikaan synneillään lisännyt Aleksandrian pahuuden paljoutta? Kuinka hän olikaan vietellyt toisia syntiin, kasvattanut heitä synneissä? Hyvä Jumala! Hän ei ollut vain itse tehnyt syntiä minkä ennätti, vaan olipa hän suorastaan nauttinut siitä, että toiset elivät samalla tavalla! Ja nyt, nyt hän sai koota oman kylvönsä hedelmät. Vuosien kuluessa hän oli, vain omaa vallanhaluaan ja halveksivaa ihmisvihaansa tyydyttääkseen tehnyt ilkeästä Oresteesta vielä ilkeämmän kuin mitä tämä jo alhaisilta taipumuksiltaan ja luonteeltaan oli. Ja tämä hänen leikkikalunsa oli nyt kostanut hänelle! Hän, hän oli kiihoittanut Orestesta pyytämään Hypatian kättä… Hän oli suunnitellut, osaksi leikillä, osaksi neidon ylevyyttä kadehtien tuon ruman juonen ainoata rakastamaansa ihmisolentoa vastaan… ja hän oli syössyt neidon turmioon. Hän, eikä Pietari, oli Hypatian pyöveli! Totta kyllä oli, ettei hän ollut tarkoittanut murhaa… Ei kyllä, mutta eikö hän ollut aikonut neidolle kuolemaa vielä kauheampaa kohtaloa! Ei hän ollut vähääkään aavistanut… Ei kyllä, mutta vain siksi ettei hän tahtonut aavistaa. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt leikkiä jumalaa, surmata ja henkiin herättää oman mielensä mukaan. Ja katso, hän oli samalla muuttunut saatanaksi! Ken saattaa — ja uskaltaa, vaikka saattaisikin — vetää pois pyhän peitteen niiltä sisällisen häpeän ja itsesoimauksen katkerilta tuskilta, jotka kiihtyivät yhä tuimemmiksi, kun hän selvästi ja epäämättömästi tunsi saaneensa anteeksi? Mikäpä rangaistuksen pelko, mikäpä synkkä epätoivo olisi voinut syvemmin viiltää tuota jaloa sydäntä, kuin tieto siitä, että Jumala, jota hän oli vihannut ja ylenkatsonut, oli palkinnut pahan hyvällä eikä ollut katsonut hänen synteihinsä? Tämä tietoisuus oli täyttänyt hänen itseänsä kohtaan tuntemansa inhon maljan, kuten Hesekiel profeetta jo oli hänen esi-isillensä ennustanut… Hän oli viimeinkin löytänyt tuon vihatun ja pelätyn Jumalan nimen ja huomannut, että se oli Rakkaus!… Hän omisti Victorian, tuon Jumalan elävän, inhimillisen, vaikkakin epätäydellisen kuvan, ja samalla hänellä oli Victorian kautta koti, velvollisuus, tarkoitusperä, uusi elämä, jossa häntä odotti rehellinen työ, ehkäpä lopullinen voittokin… Siinä oli hänen rangaistuksensa; se oli Kainin merkkinä hänen otsallaan, ja se tuntui hänestä raskaammalta kuin hän kantaa jaksoi.
Mutta oli hänellä ainakin yksi tehtävä jälellä. Missä hän oli syntiä tehnyt, siinä hänen nyt täytyi koettaa hyvää tehdä — ei suinkaan lepyttääkseen tuota Jumaluutta, eikä edes vahinkoja korvatakseen, vaan yksistään tunnustaakseen totuuden, jonka hän oli löytänyt. Ja kun tämä ajatus selvisi päätökseksi, niin hän toivoi ja rukoili entistään hartaammin, että Mirjam palaisi ja tekisi sen toteuttamisen mahdolliseksi.
Ja Mirjam palasi viimeinkin? Rafael kuuli hänen hitaasti tulevan etuhuoneen läpi, saavan tytöiltä tietää, ken sisällä oli, käskevän tytöt poistumaan ja sulkevan ulko-oven heidän mentyään. Viimein hän astui sisään ja virkkoi tyynesti:
"Terve tuloasi! Olen odottanut sinua. Sinä et hämmästyttänyt Mirjam vanhusta. Terafi kertoi minulle viime yönä, että sinä tulet!…"