Joko hän huomasi epäluuloisen hymyn Rafaelin huulilla, taikka pakoitti omantunnon ääni hänet samassa huudahtamaan —
"… Ei, ei! En tiennytkään! En ollenkaan odottanut sinua. Minä olen valehtelija, vanha, kurja valehtelija, enkä voi puhua totta vaikka koettaisinkin! Lempeätä silmäystä kuitenkin pyydän sinulta! Hymyile minulle, Rafael! — Rafael, tulitko viimeinkin vanhan, kurjan äiti parkasi luokse! Hymyile minulle edes kerran, kaunis poikani, oma poikani!"
Ja hypähtäen Rafaelin luo hän sulki tämän syliinsä.
"Sinun poikasiko?"
"Niin, minun poikani! Turvassa viimeinkin! Minun omani vihdoinkin! Minä todistan sen nyt! Kohtuni poika olet, vaikket olekaan lupausteni lapsi!" Ja hän nauroi hysteerisesti. "Lapseni, perilliseni, jonka hyväksi olen ahertanut ja raatanut kolmekymmentä kolme vuotta. Joutuin! Tässä ovat avaimeni. Tuossa salalaatikossa ovat kaikki paperini — kaikki mitä minulla on, on sinun. Sinun jalokivesi ovat tallessa — kätkettynä samaan paikkaan kuin minunkin. Neekeritär, Eudaimonin vaimo, tietää paikan. Minä vannotin häntä vaikenemaan puisen epäjumalankuvansa kautta, ja hän onkin, kristitty kun on, säilyttänyt salaisuuden. Tee hänet rikkaaksi koko elämäkseen. Hän piiloitti vanhan äiti parkasi ja suojeli häntä siksi että tämä sai nähdä poikansa palaavan. Mutta elä anna mitään hänen pienelle miehelleen; se on paha ihminen ja pieksää vaimoaan. — Joudu nyt! Ota omaisuutesi ja poistu!… Ei, viivy vielä hetkinen — vain hetkinen — että vanha vaimo parka saisi ilahuttaa silmiään katselemalla rakastettuaan vielä kerran ennen kuolemaansa!"
"Ennen kuolemaansa? Sinun poikasi? Isieni Jumala, mitä tämä kaikki tarkoittaa, Mirjam? Vielä tänä aamuna minä olin Ezran, antiokialaisen kauppamiehen poika!"
"Hänen poikansa ja perillisensä, hänen poikansa ja perillisensä! Hän sai lopulta tietää kaikki! Me ilmaisimme hänelle kaikki hänen kuolinvuoteensa ääressä! Minä vannon, että me ilmaisimme hänelle kaikki, ja että hän omisti sinut pojakseen!"
"Me! Kutka?"
"Hänen vaimonsa ja minä? Hän ikävöi lasta, onneton, ja me annoimme hänelle lapsen — paremman kuin hänelle itselleen olisi voinut syntyä. Mutta hän rakasti sinua, omaksui sinut, vaikkei tiennytkään kaikkea. Hän pelkäsi, että hänelle naurettaisiin, jos hän kuolisi lapsettomana — pelkäsi tulevan tunnetuksi, että hän oli lapseton, se lapsettunut ukko! Ei — hän oli oikeassa — oikea juutalainen siinäkin!"
"Ken oli sitte isäni?" Rafael keskeytti hämmentyneenä.