Vaimo vanhus purskahti niin hurjaan nauruun, että Rafaelia puistatti.
"Istu äitisi jalkojen juureen. Istu nyt… vaikka vain tehdäksesi mummon mieliksi! Vaikket häntä uskoisikaan, niin ole olevinasi hänen lapsensa, hänen rakastettu lapsensa nämä muutamat minuutit ennenkuin hän kuolee. Minä kerron sinulle kaikki… ehkä vielä on aikaa!"
Rafael istuutui… "Mitähän jos tämä lihallistunut paholainen sittekin olisi sinun äitisi?… Mutta mikäpä oikeus minulla olisikaan ylpeästi kieltää sellainen määritelmä. Olenko minä niin puhdas, että ansaitsisin puhtaamman alkujuuren?"… Ja vanhus laski lempeästi kätensä Rafaelin päälaelle ja hänen luisevat sormensa leikkivät tämän pehmeillä kiharoilla kun hän hätäisesti ja samealla äänellä puhui:
"Jessen juurta, Salomon siemenestä, sitä ei yksikään rabbi Babylonista Roomaan saakka uskalla kieltää! Kuninkaan tytär olen minä ja kuninkaallinen sydän minulla oli ja on vieläkin, poikani, yhtäläinen kuin Salomonilla itselläänkin! Kuninkaallinen sydän!… Senvuoksi minä kammosin ja halveksin juutalaisnaisten tavallista kohtaloa, joutua tyranniensa, miestensä, orjaksi, leikkikaluksi, sieluttomaksi nukeksi! Minä himoitsin tietoja, mainetta, valtaa — valtaa — valtaa; ja kansalaiseni epäsivät sen minulta, koska minä tietenkin olin nainen! Silloin minä jätin heidät. Minä menin kristittyjen pappien luo… He antoivat minulle sen mitä pyysin… He antoivat minulle enemmänkin… He kiihoittivat naisellista turhamaisuuttani, ylpeyttäni, omapäisyyttäni, aviollisten siteitten halveksimista ja kehoittivat minua rupeamaan pyhimykseksi, enkelien ja pääenkelien tuomariksi, Jumalan morsiameksi! Valehtelijat! Valehtelijat! Ja siten — jos naurat minulle, Rafael, niin surmaat minut — ja siten — Mirjamista, Davidin huoneen jäsenestä — Mirjamista Rutin, ja Rahabin, Rakelin ja Saran jälkeläisestä, tuli kristitty nunna, joka sulkeutui näkemään näkyjä, uneksimaan unia, ja joka paisutti mieletöntä omanhyväisyyttään sillä jumalattomalla kuvitelmalla, että hän oli Natsarealaisen, tuon Josua Bar-Josefin, jota hän Jehova-Isi'ksi nimitti, kihlattu morsian — Vaiti! Jos hetkeksikään minut keskeytät, niin voi armonaika kesken loppua. Minä kuulen niiden jo kutsuvan minua, ja minä sain ne lupaamaan, etteivät ota minua pois ennenkuin olen kertonut kaikki pojalleni — häpeäni pojalle!"
"Ken sinua kutsuu?" Rafael kysyi; mutta kestettyään ankaran puistatuskohtauksen Mirjam jatkoi kysymyksestä välittämättä:
"Mutta he valehtelivat, valehtelivat! Sen minä älysin tuona päivänä… Elä katso minuun, niin saat kuulla kaikki. Syntyi mellakka — taistelu kristitty-paholaisten ja pakana-paholaisten välillä — ja luostari valloitettiin. — Niin juuri, valloitettiin!… Silloin minä älysin että he olivat pilkanneet Jumalaa!… Oi, Jumala! Minä huusin Häntä avukseni, Rafael! Minä rukoilin Häntä avaamaan taivaansa ja astumaan alas — singahuttamaan heihin pitkäisen nuolet — tuhoamaan heidät maan päällä, pelastaakseen avuttoman tyttö raukan, joka jumaloi Häntä, joka Hänen tähtensä oli uhrannut isän, äidin, sukulaiset, rikkaudet, taivaan valon, jopa naisellisuutensakin — joka yöt päivät palveli Häntä, ajatteli Häntä, uneksi Hänestä… Mutta Hän ei kuullut minua, Rafael… ei kuullut… ei kuullut! Ja silloin minä tiesin, että kaikki oli valhetta, valhetta!"
"Jota se onkin", virkkoi Rafael nyyhkyttäen. Hän muisti Victorialle aijottua kohtaloa ja tunsi katkeran vihan kiehuvan suonissaan.
"Todistus oli epäämätön, eikö ollutkin?… Yhdeksän kuukautta minä olin mielipuoli. Ja sinun äänesi, lapseni, iloni, ylpeyteni — sinun äänesi palautti minut jälleen järkiini! Ja minä erkanin siitä galilealaisesta pappisjoukosta ja palasin takaisin omien kansalaisteni luo, joiden keskuuteen Jumala oli minut alunpitäen asettanut. Minä pakoitin heidät — rabbit, isäni, sukuni — pakoitin heidät kaikki ottamaan minut seuraansa. He eivät voineet vastustaa katsettani. Minä voin saada ihmiset tekemään mitä tahdon, Rafael! Minä voisin — minä voisin tehdä sinusta nyt keisarin jos vain aika riittäisi! Minä palasin heimoni keskuuteen. Minä toimitin sinut Ezralle, tämän poikana, minä ja hänen vaimonsa, ja sain hänet uskomaan että sinä olit syntynyt hänelle sillä aikaa kuin hän oleskeli Bysantiumissa… Ja sitte — sinun hyväksesi elämään! Ja minä elin sinun hyväksesi. Sinun hyväksesi minä rikkauksia etsien vaeltelin Intiasta Brittein saarille. Sinun hyväksesi minä ahersin, säästelin, valehtelin, keinottelin, keräsin rahaa kehnoimpiakaan keinoja kammoamatta — sillä teinhän kaikki sinun hyväksesi! Ja minä olen voittanut! Sinä olet rikkain juutalainen tällä puolen Välimeren, poikani! Ja sinä olet rikkauksiesi arvoinen. Sinulla on äitisi sielu, poikani. Minä olen pitänyt sinua silmällä, olen ylpeillyt sinusta — ylpeillyt oveluudestasi, rohkeudestasi, tiedoistasi, ylenkatseestasi noita pakanakoiria kohtaan. Sinä tunsit Salomon kuninkaallisen veren virtaavan suonissasi! Sinä tunsit että olit nuori jalopeura Juudaasta, ja että he olivat sakaaleja, jotka söivät sinun tähteitäsi! Ja nyt, nyt! Ainoa vaara, joka sinua uhkasi, on vältetty! Se kavala nainen on poissa — noita, joka koetti viekotella nuoren jalopeurani virittämäänsä ansaan, on itse siihen langennut; ja jalopeurani on turvassa, on palannut ottaakseen kansat saaliikseen ja musertaakseen heidän luunsa tuhaksi, kuten kirjoitettu on: hän laskeutui lepoon kuin jalopeura tahi emäjalopeura, kukapa hänet tohtii herättää?"
"Malta vähän!" Rafael virkkoi. "Minun täytyy saada puhua! Äiti! Minun täytyy! Jos minua rakastat ja tahdot minun sinua rakastavan, niin vastaa! Olitko osallisena hänen kuolemaansa? Puhu!"
"Enkö jo sanonut sinulle, etten enää ole kristitty? Jos olisin kristittynä pysynyt — ken tietää, mitä olisinkaan tehnyt? Ainoa minkä minä juutalainen uskalsin tehdä, oli — Minua höperöä! Olenhan kokonaan unhottanut todistukseni — todistukseni —"