"Oikeutta?" Kyrillos huudahti. "Oikeutta? Jos oikeus vaatii, herrani, että Pietarin pitää kuolla, niin tutkikaa kuitenkin ensin eikö oikeus vaatinut, että Hypatian piti kuolla! Ei niin, että olisin sen aikaan saanut. Niin kuin elän, olisin antanut oikean käteni jos sitä ei olisi tapahtunut! Mutta kun se nyt on tapahtunut, niin ne, jotka puhuvat oikeudesta, katselkoot ensin kenen vaakakupissa oikeus on. Kuvitteletteko te, herrani, ettei kansa voisi eroittaa vihamiehiä ystävistään? Kuvitteletteko te, että kansan pitäisi istua kädet ristissä, kun oppinut ryhtyy yksissä tuumin irstaan heittiön kanssa vetämään ihmisiä siihen äärimmäisen pimeyden, tietämättömyyden, raa'an himon, ja alhaisen orjuuden synkkään kuiluun, josta heidät pelastaakseen Jumalan Poika kuoli, ja josta he vaivaloisesti ja hitaasti ponnistelevat päivän valoon. Jos te, herrani, olette kristitty katekumeeni, niin ymmärtänette itse, minkälainen Aleksandrian kohtalo olisi ollut, jos tuo pirullinen hanke pari päivää sitte olisi onnistunut. Kansa ehkä iski liian ankarasti. Mutta se iski oikeaan paikkaan. Ehkä se antoi vallan intohimoille, jotka sopivat vain pakanoille. Mutta muistakaa sitä vuosisatoja kestänyttä pakanuutta, joka nuo intohimot heissä kasvatti, elkääkä syyttäkö minun, vaan heidän esi-isiensä opetuksia. Ajatelkaamme itse Pietaria… Hän ehkä antoi vallan perkeleelle ja kosti, silloin kun hänen olisi pitänyt anteeksi antaa. Mutta eiköhän hänellä ole muistoja, joiden nojalla täytyy antaa hänelle anteeksi, kun hän oikeutetun pelon puuskassa kuvitteli, että epäjumalainpalvelus ja vääryys on muserrettava, maksoi mitä maksoi. Hän, jonka sukulaisia kolmen vuosisadan aikana on lakkaamatta vainottu, ja joka suvustaan voi siltä ajalta luetella marttyyrejä, marttyyrejä — tietänettekö mitä se sana merkitsee. Hän, joka seitsenvuotiaana näki, miten ne, jotka kannattivat samaa filosofiaa, palvelivat samoja jumalia, jotka Hypatia eilen koetti jälleen kunniaan kohottaa, puhkasivat silmät hänen isältään ja avoimella kadulla sioilla syöttivät hänen sisarensa, vihityn nunnan! Sellaisen miehen tuomitkoon Jumala, enkä minä, ettekä te!"
"Anna sitte Jumalan tuomita hänet omien palvelijainsa kautta."
"Jumalan palvelija? Tuoko pakanallinen, uskosta luopunut prefekti? Kun hän on luopumuksensa katumuksella sovittanut ja julkisesti palannut kirkon helmaan, niin sitte ennätämme häntä totella. Siihen asti hän ei ole kenenkään muun kuin perkeleen palvelija, eikä yksikään kirkonmies saa joutua hänen tuomittavakseen. Pyhä Raamattu kieltää meitä etsimästä oikeutta väärintekijöiltä. Sanokoon maailma minusta mitä tahansa. Minä halveksin sitä ja sen mahtavia. Minun on rakennettava Jumalan valtakunta tähän kaupunkiin, ja sen minä teen, sillä minä tiedän, ettei kukaan voi laskea muuta perustusta kuin sen, joka jo on laskettu, ja joka on Kristus!"
"Jonka vuoksi te aijotte laskea sen uudestaan. Omituinen tapa tuo on todistaa, että se jo on laskettu."
"Mitä tarkoitatte?" Kyrillos vihaisesti tiuskaisi.
"Yksinkertaisesti sitä, että Jumalan valtakunnan, jos sitä ollenkaan on olemassa, täytyy, kun ottaa huomioon ken sen Kuningas on, olla sellainen kuningaskunta, joka on muodostunut ilman teidän apuanne jo joku aika sitte, ja oikeastaan, jos juutalaisten, esi-isieni kirjoja voi uskoa, jo ennen maailman luomista. Vielä sitäkin tarkoitan, että teidän asianne pitäisi olla uskoa että Jumala on Aleksandrian kuningas ja että Hän sääsi tänne roomalaisen lain tuomitsemaan ristiinnaulittaviksi kaikki murhaajat, myöskin kirkonmiehet. Ja ristiinnaulita heidät siis täytyy, ja yhtä korkealle kuin Haman kerran."
"Tällaista puhetta en tahdo enempää kuulla, herrani! Minä olen vastuunalainen yksistään Jumalalle enkä teille. Se riittäköön, että minä sen vallan nojalla, joka minulle on annettu, ankaran pannan kautta eroitan nuo miehet Jumalan kirkosta kolmeksi vuodeksi."
"Eivätkö he siis olekaan vielä eroitetut?"
"Minä sanon teille, herrani, että minä eroitan heidät! Tahdotteko epäillä sanojani?"
"En suinkaan, mahtava herra! Mutta Jumalan valtakunnasta ja Kirkosta muodostamani lihallisen käsityksen mukaan minusta tuntuu melkein siltä kuin olisivat jo he itse mitä jyrkimmin eroittauneet Jumalan kirkosta samalla kuin he hylkäsivät Jumalan Hengen ja antoivat vallan murhan ja julmuuden hengelle. Niinpä minusta teidän hyvin oikeudenmukainen ja kiitettävä pannajulistuksenne ainoastaan saattaa tuon tosiseikan julkisuuteen. Mutta nyt jääkää hyvästi! Rahani ovat aikanaan käytettävinänne, ja se on tällä hetkellä tärkein yhteinen asiamme. Mitä tulee suojattiinne Pietariin ja hänen tovereihinsa, niin on heille ehkä kauhein rangaistus se että he saavat jatkaa aloittamaansa tapaan. Minä vain toivon, ettette te seuraisi samaa tietä."