"Minä", karjasi Kyrillos kiukusta vavisten.
"Totisesti minä niillä sanoilla tarkoitan teidän Pyhyytenne parasta. Jos minun huomautukseni näyttävät teistä vähän maallikkomaisilta, niin tuntuvat teidän puheenne, minusta — suokaa anteeksi — vähän ateistisilta, ja minä kehoitan teitä vakavasti varomaan, ettette te puuhatessanne Jumalan valtakunnan rakentamista unhottaisi millainen se oikeastaan on, kun suljette silmänne niiltä sen laeilta, jotka jo ovat olemassa. Minä vain pelkään, että kun rakennuksenne on valmis, te kauhuksenne huomaatte, että se onkin perkeleen eikä Jumalan kuningaskunta."
Ja vastausta odottamatta Rafael kumarsihe ja poistui tuon mahtavan miehen seurasta. Samana päivänä hän purjehti Bereniceen mukanaan Eudaimon ja tämän neekeri-vaimo. Niin meni hän kotiinsa, jossa hän vielä monet vuodet työskenteli ja toisia autteli suruisena ja jäykkänä, mutta kuitenkin rakastavana ja suuresti rakastettuna miehenä.
Ja nyt mekin jätämme Aleksandrian ja sivuutamme parikymmentä vuotta saadaksemme tietää kuinka muut tässä kertomuksessa mainitut henkilöt pääsivät kukin omaan paikkaansa.
* * * * *
Vähän yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin idän viisain ja pyhin mies kirjoitti Kyrilloksesta, joka juuri oli kuollut, seuraavaa:
"Hänen kuolemansa herätti iloa jälkeenjääneissä mutta luultavasti harmitti Manan asukkaita ja syytä on pelätä, että nämä ehkä huomaavat hänen seuransa kovin kiusalliseksi ja lähettävät hänet takaisin meidän pariimme… Tulkoot teidän rukouksenne kuulluiksi, niin että hän saisi armon ja anteeksiannon ja että Jumalan mittaamaton laupeus voittaisi hänen pahuutensa…"
Niin kirjoitti Theodoretus aikana, jolloin ihmiset eivät vielä olleet lisänneet pyhään Raamattuun erästä säettä nykyaikaisesta epäselvästä virrestä, joka julistaa ihmisille sen ilosanoman, että "haudassa ei ole katumusta". Olipa sen miten oli; Kyrillos oli mennyt paikallensa. Mikä hänen paikkansa historiassa on, sen tiedämme liiankin hyvin. Mikä se taas on Hänen edessään, jossa kaikki elää ikuisesti, se ei kuulu meihin. Olkoon Hän, jonka kaikki teot ovat laupeutta, armelias kaikille sekä oikeauskoisille että kerettiläisille, paavilaisille ja protestanteille, jotka Kyrillon lailla aluksi valehtelevat totuuden vuoksi ja jatkaen alottamaansa pahaa tietä varmasti ennemmin tai myöhemmin joutuvat, kuten entisajan kirjanoppineet ja farisealaiset, oikealle paikallensa.
Kyrillos ja hänen munkkinsa tosin olivat voittaneet, mutta Hypatia ei kuollut kostamatta. Tuo epähurskas voitto löi Aleksandrian kirkkoon kuolettavan haavan. Hyvän tarkoituksen saavuttamiseksi oli kirkko sallinut ja pyhittänyt pahan teon, hurskaan juonittelun ja viimein julkisen vainon. Ne hiipivät aina sinne, missä ihmiset vain koettavat rakentaa yksistään kirkollisen, ihmissuhteista ja porvarillisista laeista riippumattoman vallan — eli lyhyesti sanoen "rakentaa teokratian, junialaisvallan" — ja samalla myöntävät salassa epäilevänsä väitettä, joka vakuuttaa, että Jumala jo hallitsee. Egyptin kirkko kehittyi vuosi vuodelta yhä laittomammaksi ja epäinhimillisemmäksi. Kun se pääsi vapaaksi ulkonaisista vihollisista ja siitä hävisi yksimielisyys, jonka vaara synnyttää, käänsi se hurjuutensa sisäänpäin ja rupesi raatelemaan omia elinvoimiaan, repimään itseään kappaleiksi molemminpuolisilla anateemoilla ja kirkon kirouksilla, kunnes siitä lopulta oli jälellä vain lukematon joukko epäjumalisia lahkoja, jotka vainosivat toisiaan metafyysillisten lauselmain vuoksi. Ja nämä lauselmat olivat heidän suussaan yhtä kerettiläisiä olivatpa ne oikeita tai vääriä, koska he käyttivät niitä riitakapuloina repimistyössään. Eivät oikeauskoiset eivätkä kerettiläiset Jumalaa tunteneet, sillä he eivät tunteneet vanhurskautta, ei rakkautta eikä rauhaa… He vihasivat veljiänsä ja vaelsivat yhä kauemmaksi pimeydessä, tietämättä mihin menivät… kunnes Amru ja hänen muhamettilaisensa ilmestyivät. Ja hekin menivät, tietäen tai tietämättään, omaan paikkaansa…
Hiljaa Herran myllyt jauhaa, mutta hienoksi viljan saa,
Vaikka laupias on Herra, kaikki tahtoonsa hän taivuttaa.