Ja sen saivat sekä filosofit että kirkonmiehet Aleksandriassa aikanaan kokea.
* * * * *
Kaksikymmentä vuotta Hypatian kuoleman jälkeen filosofia veti viimeisiä hengenvetojaan. Hypatian murha oli sen kuolinisku. Kamalalla, epäämättömän selvällä kielellä oli filosofeille ilmoitettu, että ihmiskunta oli tehnyt tilin heidän kanssaan, että heidät oli punnittu ja köykäisiksi havaittu, ja että jollei heillä ollut parempaa evankeliumia julistettavana, niin täytyi heidän väistyä niiden tieltä, jotka vaatimuksen tyydyttivät. Ja he väistyivät. Me emme tämän jälkeen kuule heistä emmekä heidän viisaudestaan juuri mitään muuta kuin Atheenasta, jossa Proculus, Marinus, Isidorus ja muut jatkoivat "Platonin seuraajien kultaista ketjua", ja toinen toisensa perästä vajosivat yhä syvemmälle hämmennyksen valtakuntiin. He sekoittivat aineellisen henkiseen, subjektin objektiin, siveellisen älylliseen, ja pysyivät johdonmukaisina vain yhdessä suhteessa — nimittäin ahdasmielisessä farisealaisuudessaan.
He eivät kyenneet julistamaan pienintäkään ilonsanomaa ihmiselle ihmisenä, eivät edes pitäneet sellaista mahdollisena, ja vähitellen he yhä enemmän mieltyivät kaikenmoisiin taikauskoihin, joihin ei vain sisältynyt tuo ainoa heidän vihaamansa ajatus: Jumalan ihmiseksi syntyminen. He vaativat merkkejä ja ihmeitä, sukelsivat taikuuteen, tähdistä ennustamiseen ja barbaariseen fetis-palvelukseen, valittelivat turmeltunutta aikakautta, sättivät kurjasti jokaista inhimillisen ajatuksen ilmausta, joka ei ollut heistä lähtenyt, ja kirjoittelivat huonolla kreikankielellä pöyhkeileviä elämäkertoja, jotka ovat täynnä mauttomuuksia ja järjettömiä ihmetöitä…
* * * * *
Myöskin Wulf oli mennyt omaan paikkaansa, missä se sitte lieneekin. Hän kuoli vuosista ja kunniasta rikkaana Espanjassa Ataulfin ja Placidian hovissa, luovutettuaan ensin vallan laillisen päällikkönsä käsiin. Hän oli elänyt tarpeeksi kauvan nähdäkseen Goderickin ja nuorimmat asekumppaninsa Aleksandriasta tuotuine vaimoineen asettuvan asumaan vandaaleilta ja sveeveiltä anastamilleen aurinkoisille rinteille, ja tulevan "siniveristen" Castilian aatelisten esi-isiksi; Wulf kuoli, kuten oli elänytkin pakanana. Placidian, joka suuresti rakasti häntä, kuten kaikkia muitakin suoramielisiä ja ylevähenkisiä ihmisiä, oli kerran onnistunut saada hänet taivutetuksi menemään kasteelle. Ataulf itse oli muiden mukana kummina ja soturi vanhus oli juuri astumaisillaan kastealtaaseen, kun hän äkkiä kääntyi piispan puoleen ja kysäsi missä hänen pakanalliset esi-isänsä olivat. "Helvetissä", vastasi arvoisa prelaatti. Wulf peräytyi altaan äärestä ja heitti karhunnahkanvaippansa hartioilleen… "Ellei Ataulfilla ole mitään sitä vastaan, niin menen minä mieluimmin omien heimolaisteni luo." Siten hän kuoli kastamattomana ja meni omaan paikkaansa.
* * * * *
Viktoria oli vielä elossa ja täydessä toimessa; mutta Augustinuksen ennustus oli toteutunut — häntä oli kohdannut vaiva lihassa. Herran päivä oli tullut ja vandaali-tyrannit vallitsivat nyt Afrikan ihania viljamaita. Hänen isänsä ja veljensä makasivat rinnatusten Rafael Aben-Ezran kanssa Hippon sortuneiden muurien peittäminä. Monta vuotta sitte he olivat kaatuneet turhaan yrittäessään suojella maatansa yhä etemmäksi tunkeutuvilta raakalaisparvilta. Mutta he olivat kuolleet sankarikuoleman ja Viktoria oli tyytyväinen. Sorretut katolilaiset jotka kunnioittivat häntä suojelusenkelinään, kuiskailivat, että hänkin oli saanut kokea sanomatonta kurjuutta ja häpeää… hennoissa jäsenissään oli merkkejä kauheista kidutuksista… että hänen asunnossaan eräässä kammiossa, johon ei kukaan muu kuin hän itse saanut koskaan astua, oli nuoren pojan hauta, ja että hän siellä arialaisten vainolaisten kuoliaaksi kiduttaman ainoan lapsensa lepopaikan ääressä vietti yökaudet rukouksissa. Muutamat, jotka olivat uskaltautuneet siihen kamalaan myrskyyn ja kestäneet sen kauhut, vakuuttivat lisäksi, että Viktoria itse, kesken omien häpeällisten kärsimystensä, oli rohkaissut epäröivää poikaansa tämän ylevään kuolemaan saakka. Mutta vaikka häntä olikin kohdannut vaiva lihassa, niin pysyi hänen henkensä vapaana. Kirkassilmäisenä ja iloisena, kuten ennen isänsä rinnalla Ostian kentillä, hän käyskenteli vandaalien uhrien keskellä kuluttaen omaisuutensa viimeiset rippeet rampojen, sairaitten ja köyhien auttamiseksi ja voittaen puhtaudellaan ja hurskaudellaan raakojen voittajienkin kunnioituksen ja suosion. Hänellä; oli oma työnsä suoritettavana ja hän suoritti sen tyytyväisenä ja aikanaan hänkin meni omaan paikkaansa.
* * * * *
Apotti Pambo, samoinkuin Arseniuskin, oli kuollut jo useita vuosia aikaisemmin. Apotin seuraajaksi oli hänen oman kuolinhetkellä antamansa määräyksen mukaisesti tullut läheisestä erämaasta eräs erakko, joka oli saavuttanut suuren maineen tavattoman itsekidutuksensa, lakkaamattoman rukoilemisensa ja hellän viisautensa vuoksi ja joka myöskin, kuten kerrottiin, oli suorittanut parantamisia, jotka olivat mahdollisia vain ihmeitätekevän voiman avulla. Hän oli vielä parhaissa miehuuden voimissa, kun hänet vastaväitteistään välittämättä tuotiin kallioluolastaan sketiläisen Lauran esimieheksi, ja hiippakunnan piispa, joka kolme vuotta myöhemmin käski hänet astumaan pappissäätyyn nimitti hänet Pambon ohjeitten mukaisesti diakoniksi. Vanhempien munkkien mielestä oli alentavaa, että niin nuori mies oli heidän esimiehensä; mutta luostari kasvoi ja vaurastui nopeasti hänen johdollaan. Hänen lempeytensä, kärsivällisyytensä ja nöyryytensä ja etenkin hänen vallan ihmeellinen kykynsä ymmärtää omien aikalaistensa epäilyksiä ja kiusauksia kokosi pian hänen ympärilleen kaikki, jotka herkkätuntoisuutensa ja oikullisuutensa vuoksi oli tuomittu mahdottomiksi elämään naapuriluostareissa. Kuten Davidin luo ennen korvessa, samoin nyt hänen luoksensa tulivat kaikki rauhattomat ja rasitetut. Naapuriapotit alussa kaihtivat häntä, koska hän söi ja joi publikaanien ja syntisten kanssa; mutta nurjamielisyys pian haihtui, kun he näkivät, että miehet, jotka he olivat luostareistaan kelvottomina karkoittaneet, työskentelivät rauhallisina ja iloisina Filammonin johdossa. Myöskin Sketiksen vanhempi polvi vähän kauhistui syntisten tulvaa; mutta heidän apottinsa antoi huomautuksiin aina saman vastauksen: "eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat".