Ei koskaan kuultu nuoren apotin lausuvan kovaa sanaa kellekään ihmisolennolle. "Kun olet seitsemän vuotta turhaan koettanut käännyttää syntistä", oli hänen tapansa sanoa, "niin vasta sitte sinulla on oikeus epäillä, että hän on sinua huonompi". Hänen lempiväitteensä oli, että kaikissa ihmisissä on hyvän juuri, jumalallinen Sana ja Henki, joka vaikuttaa heissä kaikissa, sekä iloisen sanoman evankeliumi, joka käännyttäisi kaikkien sydämet, jos vain apotit ja papit kykenisivät sitä oikein julistamaan. Etenkin hän ankarasti nuhteli kerettiläisten ja pakanoiden soimaamisesta. Katolisessa kirkossa yksinään on syy kaikkeen kerettiläisyyteen ja uskottomuuteen, oli hänen tapana sanoa; sillä jos se yhden ainoankin päivän olisi sitä, mitä sen pitäisi olla, niin olisi maailma ennen iltaa käännytetty. Ainoastaan yhdenlaisten syntien suhteen hän oli leppymätön, melkeinpä sydämmetön; ne olivat hengellisten miesten synnit. Mitä puhdasoppisempana ja pyhempänä jotakuta henkilöä pidettiin, sitä ankarammin ja armottomammin Filammon häntä arvosteli. Useammin kuin kerran osoitti kokemus, että hän oli ollut väärässä; kun hän tämän huomasi, ei kukaan saattanut suoremmin tunnustaa erehtyneensä eikä vilpittömämmin erehdystään katua kuin hän. Mutta periaatteestaan hän ei luopunut, ja Niilin farisealaiset pelkäsivät ja karttoivat häntä yhtä paljon kuin syntiset ja publikaanit häntä rakastivat ja hänen seuraansa etsivät.

Yksi seikka hänen menettelytavassaan herätti kuitenkin närkästystä noissa oikeauskoisissa ihmisissä, jotka eivät katumusta kaivanneet. Tunnettua oli, että hän vakavimpina hartaushetkinään antautuessaan pitkiin yöllisiin kidutuksiin ja rukouksiin, joiden kautta hän saavutti yli-inhimillisen pyhyyden maineen, lakkaamatta rukouksiinsa liitti kahden naisen nimen. Kun sitte kerran eräs vanhuksista korkean ikänsä oikeudella rohkeni hänelle ystävällisesti huomauttaa siitä, että tämä seikka saattoi herättää pahennusta heikommissa veljissä, vastasi Filammon: totta on kaikki. Sano veljilleni, että minä öisin rukoilen kahden naisen puolesta, jotka molemmat olivat nuoret ja kauniit ja joita rakastin enemmän kuin omaa sieluani, ja lisää vielä, että toinen heistä oli portto ja toinen pakana. Munkki vanhus nosti sormensa huulilleen ja poistui.

Tämän kertomuksen loppu lienee paras ottaa Graidiocolosyrtus
Tabenniticuksen teoksen Hagiologia Nilotican julkaisemattomasta
katkelmasta. Suurin osa tästä arvokkaasta teoksesta joutui häviöön
Aleksandrian valloituksessa v. 640 j.Kr.

Kun nyt puheena oleva apotti oli johtanut Scetiksen luostaria seitsemän vuotta harvinaisella viisaudella ja osottautunut hyveiden ja ihmetöiden tekijäksi, tapahtui eräänä aamuna, ettei hän saapunutkaan jumalanpalvelukseen. Silloin lähetettiin muuan vanhempi veli, joka myöskin oli diakoni, kuulustelemaan tämän harvinaisen laiminlyömisen syytä ja hän löysi pyhän miehen makaamasta koppinsa lattialla, ruumiinsa puolesta Bileamin kaltaisena mutta henkisesti kokonaan toisenlaisena, horroksiin vaipuneena mutta kuitenkin silmät avoinna. Diakoni, uskaltamatta herättää häntä, istui hänen luonansa aina keskipäivään asti, päätellen aivan oikein, että jotain taivaallista oli hänelle tapahtunut. Ja sinä hetkenä pyhä mies hämmästymättä heräten sanoi: Veli, pane kuntoon pyhät armonvälikappaleet, että siunaisin ne. Ja kun diakoni kysyi syytä siihen niin apotti vastasi: jotta minä saisin nauttia niitä kaikkien veljien parissa, ennenkuin täältä eroan, sillä tiedä, että seitsemäntenä päivänä olen muuttava taivaallisiin asuinsijoihin. Sillä viime yönä seisoivat minun vieressäni unessa nuo kaksi naista, joita minä rakastan ja joiden puolesta rukoilen, toinen puettuna valkoiseen, toinen rubiinin väriseen pukuun ja pitäen toisiaan kädestä ja he sanoivat minulle: Elämä kuoleman jälkeen ei ole sellainen miksi sinä sitä kuvittelet; tule sentähden meidän kanssamme katsomaan minkälainen se on. Ja näiden sanojen johdosta murheellisena diakoni poistui; eikä vain pyhästä kuuliaisuudesta vaan myöskin apotin pyhyyttä kunniassa pitäen hän empimättä valmisti pyhän aterian tämän käskyn mukaisesti. Ja kun apotti sen oli siunannut hän jakoi sen veljille jättäen jälelle vain pienen osan pyhää leipää ja viiniä. Sitte hän, annettuaan kaikille rauhan suudelman, otti ehtoollisleivän ja kalkin käsiinsä ja läksi luostarista vaeltamaan erämaahan. Ja häntä seurasi itkien koko veljeskunta, koska he tiesivät, että he eivät enää saisi nähdä hänen kasvojaan. Mutta hän, saavuttuaan erään vuoren juurelle pysähtyi ja siunaten heitä kielsi heitä seuraamasta häntä kauemmaksi ja erosi heistä näin sanoen: Niinkuin teitä on rakastettu, niin te rakastakaa. Niinkuin teille on anteeksi annettu, niin te anteeksi antakaa. Niinkuin teitä on tuomittu, niin te tuomitkaa. Ja nousten ylös vuorelle hän hävisi veljien näkyvistä. Nämä palasivat hämmästyneinä takaisin ja odottivat rukoillen ja paastoten kolme päivää; mutta viimein vanhin veli, koska hän häpesi niinkuin Elisa Eliaan opetuslasten rukouksia, lähetti kaksi nuorta miestä mestaria hakemaan.

Näille tapahtui jotakin merkillepantavaa ja ihmeellistä. Sillä kun he nousivat samalle vuorelle, jonne olivat jättäneet apotin, tuli heitä vastaan joukko mohrilaisia, jotka eivät olleet Kristuksen opille vihamielisiä ja jotka kertoivat, että muutamia päiviä aikaisemmin eräs pappi oli kulkenut heidän ohitsensa kantaen ehtoollislautasta ja kalkkia; mitään virkkamatta hän siunattuaan heitä oli jatkanut matkaansa erämaahan pyhän Amman luolalle päin.

Ja kun nuoret miehet kysyivät, kuka tuo pyhä Amma oli, vastasivat mohrilaiset, että noin kaksikymmentä vuotta sitte oli tähän vuoriseutuun saapunut nainen, kauniimpi kaikkia muita ennen täällä nähtyjä naisia, puettuna kallisarvoisiin vaatteisiin. Tämä nainen, elettyään lyhyen ajan heidän heimonsa keskuudessa ja jaettuaan heille kaikki jalokivensä oli ruvennut erakoksi ja asettunut asumaan erään lähellä olevan vuoren korkeimmalle huipulle. Kun sitte vaatteet hajosivat hänen yltään, ei mikään ihmissilmä enää saanut häntä nähdä lukuunottamatta kahta mohrilaisvaimoa, jotka silloin tällöin nousivat hänen luokseen tuomaan hänelle hedelmiä ja ruokaa sekä pyytämään hänen esirukouksiaan. Näille hän toisinaan näyttäytyi kiireestä kantapäähän verhottuna mustiin, harvinaisen pitkiin ja ihanoihin kiharoihinsa.

Kun veljet tämän kaiken kuulivat, epäröivät he hetkisen, mutta päättivät sitte kulkea eteenpäin ja saapuivat auringon laskiessa sanotulle vuorenhuipulle.

Ja katso, siellä he näkivät suuren ihmeen. Sillä avonaisen, vasta hietaan kaivetun haudan yläpuolella leijaili lauma korppikotkia ja muita petolintuja, joita kaksi jalopeuraa harjaansa alinomaa huiskuttaen, piti loitommalla ikäänkuin olisi siinä jotakin pyhää ollut kätkettynä. Näitä kohti veljet astuivat suojaten itseään pyhällä ristinmerkillä, ja silloin jalopeurat aivan kuin olisivat vartiopalveluksensa suorittaneet, poistuivat ja paljastivat veljille näyn, jota he hämmästyivät ja murehtivat.

Sillä avonaisessa haudassa lepäsi Filammon apotin ruumis ja hänen rinnallaan käärittynä apotin vaippaan ihmeellisen ihanan naisen ruumis. Syleillen tätä hellästi kuten veli sisarta ja painaen huulensa tämän huulille oli hän jättänyt sielunsa Jumalalle, anettuaan kuitenkin ensin naiselle pyhän ehtoollisen, sillä haudan partaalla oli ehtoollislautanen ja kalkki tyhjänä. Tätä näkyä hetken äänettöminä katseltuaan he päättelivät, että tällaisten asiain oikea arvosteleminen kuului yksin taivaalliselle tuomarille eikä Jumalalle pyhitettyjen miesten tarvinnut niitä käsittää. Sitte he, kiireisesti luotuaan haudan umpeen palasivat itkien Lauraan ja kertoivat niistä ihmeellisistä asioista, jotka he olivat nähneet ja joista minä, tämän kirjoittaja, koottuani nämä tosiseikat mitä pyhimpien ja uskottavimpien miesten suusta, voin ainoastaan sanoa, että viisaus toteutuu kaikkien lastensa kautta.

Kun molemmat veljet olivat haudanneet ruumiit, oli toinen heistä tarkastanut luolan, jossa pyhä nainen oli asunut, eikä löytänyt sieltä ruokatavaraa, vaatetta eikä muutakaan paitsi kultaisen ketjun, kooltaan suuren ja tekotavaltaan oudon sekä täynnä muukalaisia kirjaimia. Tämä ketju, kun se vietiin Scetiksen Lauraan ja siellä pyhän Amman muistolle omistettuna asetettiin kappeliin, näytti epäämättömästi toteen entisen omistajansa pyhyyden niiden ihmetöiden kautta, jotka sen sisäinen voima aikaansai. Sen suuri maine levisi laajalle yli koko Tebanmaan ja veti lukemattomia apua etsiväin parvia tämän pyhän esineen luokse. Mutta sen vainon jälkeen, jolla vandaalit Humerik ja kuningas Genserik hävittivät Afrikaa rikastuttaen katolilaista kirkkoa lukemattomilla marttyyreillä, tapahtui, että muutamat vaeltavat raakalaiset vandaalien heimosta, ylpeinä kerettiläisyydessään ja yltäkylläisinä menestyksestään tulvasivat Mauretaniasta Teban alueelle. Nämä sitte, ryöstäen ja polttaen kaikki luostarit ja häväisten pyhiä neitseitä, vihdoin saapuivat Scetiksen luostariinkin, jossa he jumalattoman tapansa mukaan eivät ainoastaan häväisseet alttaria ja ryöstäneet pyhiä astioita, vaan myöskin veivät pois kaikkein pyhimmän esineen, Lauran parhaimman kuuluisuuden, nimittäin pyhän Amman ketjun, väittäen jumalattomuudessaan, että se oli kuulunut eräälle heidän heimonsa soturille ja tietämättömyydessään tulkiten siihen piirretyt kirjaimet näin: "Amalrikille Amaalin pojalle, Smid, Trollin poika takoi minut."