Nyt, kun ensimmäinen ylpeyden ja tyydytyksen tunne siitä, että hän saisi tehdä tuon vaarallisen matkan Virginiaan, oli vähän hälvennyt, valtasivat suru ja pahat aavistukset hänet, kun hän näki Johanna-paran asennon. Tämän ilmeinen tuska ei ainoastaan koskenut hänen sydämeensä, vaan nostatti hänen omaankin mieleensä levottomia ajatuksia tuon seikkailun onnistumisesta, johon hän oli antautunut. Kumminkaan ei hän aikonut luopua tarjouksestaan eikä hän sitä surrut. Tuli mitä tuli, arpa oli heitetty! Hän oli sitoutunut lähtemään tuolle matkalle, ja hän sen suorittaakin, vaikka henki menisi.
»Rohkeutta, armaani!» sanoi hän ottaen tytön kaunismuotoisen käden omaansa ja istuutuen entiselle paikalleen tämän viereen hirren päälle. »Rohkeutta vain! Minulla on jalo tehtävä, joka voi ehkä määrätä meidän kaikkien kohtalon. Kuinka tahansa», lopetti hän kiihkeästi, »on parempi kuolla velvollisuuttaan täyttäessä kuin karttaa sitä ja elää.»
Lempeä käden puristus ilmoitti hänelle Johannan myötätunnon, vaikka tytön oli vielä vaikea puhua liikutukseltaan. Lopulta hän kuitenkin sanoi tarmokkaasti hilliten tunteitaan:
»Tuskin tiedätte, mitä merkitsee joutua intiaanein vangiksi. Olen uudisasukkaan tytär ja olen kasvanut metsästäjien ja raja-asukasten parissa julmien ja petollisten intiaanein saartamana. Minä käsitän liiankin hyvin sen kauhean vaaran, johon antaudutte. Irokeesit polttivat isoisäni kidutuspaalussa, ja kaksi setääni joutui metsästysretkellä shawnee-intiaanein käsiin ja pakotettuina kujanjuoksuun pieksettiin heidät siinä kuoliaiksi sillä aikaa kuin muutamat heidän lapsistaan joutuivat vielä kamalamman kohtalon uhreiksi.»
Nuori tyttö värisi muistellessaan noita kauheita tapauksia ja jatkoi sitten lyhyen vaitiolon jälkeen:
»En kerro tätä koettaakseni pidättää teitä tehtävästänne, vaan tahdon ainoastaan varoittaa teitä vaaroista, jotka joka puolelta uhkaavat teitä, ja kehoitan teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Ennen kaikkea», lisäsi hän katsellen rakastettunsa kauniita kasvoja, »välttäkää vangiksi joutumista. Mieluummin tahtoisin —» hän ei voinut lopettaa lausettaan. Ääni petti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Painaen päänsä Jackin olkapäätä vasten koetti hän turhaan pidättää tähän saakka salaamiaan tunteita.
Lukuunottamatta vahteja olivat kaikki asukkaat menneet levolle majoihinsa. Jack käytti tilaisuutta hyväkseen ja painaen Johannan povelleen kuiskaili hän tytön korvaan ikuisen rakkautensa ja ihailunsa valoja. Samalla hän koetti lieventää Johannan levottomuutta kuvaillen hevosensa voimaa ja nopeutta ja tämän laatuisen äkkiarvaamattoman hyökkäyksen vaikutusta intiaaneihin.
»Saatte nähdä, että tulen takaisin ja vaadin teidät mukaani kihlattunani», sanoi hän; »ja kun rauha on palautettu, purjehdimme Englantiin, johon sitten kotimme laitamme. Siellä ei kenenkään koskaan tarvitse pelätä noita kauhistavia sotahuutoja, vaan saa elää rauhassa ja turvallisesti.»
»Ah! Isääni en voi milloinkaan hylätä», vastasi tyttö, »ja häntä ei voi kukaan taivuttaa luopumaan kuljeskelevasta elämästään, jota hän on viettänyt aivan lapsuudestaan saakka. Metsästäjän ja aarniometsän asukkaan elämällä on merkillinen ja voimakas vetovoimansa, josta näyttää olevan aivan mahdotonta päästä, ja vaikka isälläni on sellainen aavistus, että hän lopulta saa surmansa intiaanin kädestä, niin se ei näytä ensinkään vaikuttavan häneen. Hänellä on tapana sanoa, etteivät ne koskaan saa häntä elävänä käsiinsä, ja hän on sellainen eränkäyntitaidon mestari ja niin läpeensä perehtynyt ja tottunut kaikkiin intiaanein kepposiin ja temppuihin, etten hänen puolestaan juuri pelkää.»
»Luullakseni on hän perustanut yhden uudisasutuksen», vastasi Alleyne, joka suurella mielenkiinnolla seurasi Johannan kertomusta.