»Minä lähden, päällikkö. Tunnen tien, koska olen aivan äskettäin sitä kulkenut, ja hyvä hevoseni lennättää minut nopeasti vihollisen linjojen läpi.»
Kaikkien silmät kääntyivät puhujaan, samalla kun joukosta kuului hyväksyvää mutinaa. Muutamat arkaluontoisemmat koettivat salata rohkeutensa puutetta lausumalla moittivia huomautuksia nuoresta englantilaisesta, kuten he häntä nimittivät, mutta niitä hän ei näyttänyt lainkaan huomaavankaan. Englantilaisen herrasmiehen luonteva ja miellyttävä käytös, hänen vaalea kihara tukkansa ja kirkkaat siniset silmänsä tekivät hänestä saloseudun tummemman ja ahavoittuneemman miehen vastakohdan. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kaunis, ja moni, Johanna Harrod'ista puhumattakaan, katseli häntä mielellään. Eikä hänen ulkomuotonsa ollut petollinen, sillä vaikka hänellä olikin virheensä, oli Jack Alleynen luonne todellisuudessa tavallista täysipitoisempi. Rohkea aina huimapäisyyteen saakka ja äkillisen vaaran sattuessa kylmäverinen ja maltillinen oli hän luonnollisesti hyvin perehtynyt kaikkeen urheiluun, samalla kun hänen koko luonteensa oli ujostelematon, hilpeä, uljas ja vaatimaton.
»Hyvin sanottu, nuori mies!» vastasi päällikkö katsellen ihailevasti nuorta vapaaehtoista. »Englantilainen taikka ei, joka tapauksessa teillä on rohkeutta. Ja jos joku täällä tohtii loukata teitä, niin hänet minä karkoitan kylästä, niin totta kuin nimeni on James Robertson!» jatkoi hän kiihtyneemmällä äänenpainolla.
Sanottuaan viimeiset sanat silmäili hän uhkaavasti ympärilleen, mutta ei kukaan uskaltanut vastustaa niitä ja roistot, joille ne oli tarkoitettu, eivät voineet kestää noiden tummien kasvojen ja salamoivien silmien ilmettä, vaan hiipivät noloina tiehensä.
»Sittenhän voin lähteä?» koveni Jack.
Vastaus tuli hetken kuluttua. Päällikkö näytti tuumivan asiaa vielä kerran. Hän tiesi liiankin hyvin, että hänen päätöksensä saattoi määrätä ei ainoastaan tuon, ritarillisen nuorukaisen, vaan myöskin koko yhteiskunnan, miesten, vaimojen ja lapsien kohtalon. Mutta hänen epäröintinsä kesti vain hetkisen. Hän katsahti nopeaan ja tutkivasti nuoren miehen innokkaisiin ja päättäväisiin kasvoihin, ja hänen päätöksensä oli tehty.
»Menkää», sanoi hän, »ja Jumala olkoon kanssanne! Mutta ette voi lähteä ennen päivänkoittoa, sillä pimeässä voisitte eksyä tieltänne.»
»Kiitoksia ja eläköön!» huudahti Alleyne iloisesti.
Hän ei ajatellut ollenkaan vaaraa, vaan ainoastaan kunniaa, että hänelle oli uskottu niin tärkeä tehtävä. Sitäpaitsi tulistui hänen ylväs luontonsa siitä, että muutamat töykeämmät uudisasukkaat herjasivat hänen maanmiehiään, ja hän hehkui intoa saada näyttää näille karkeille ja ennakkoluuloisille rajaseudun miehille, että englantilainen oli yhtä rohkea, ellei rohkeampikin kuin he itse.
Oli kuitenkin eräs, joka otti asiat aivan toiselta kannalta. Johanna Harrod kätki kasvonsa käsiinsä ja tahdoton huokaus nousi hänen rinnastaan, kun hän kuuli tuon kohtalokkaan päätöksen. Niiden kahden viikon aikana, jotka olivat kulunut heidän romanttisesta tutustumisestaan, olivat nuo molemmat nuoret niin syvästi kiintyneet toisiinsa, etteivät he olleet itsekään sitä käsittäneet täydellisesti ennen tätä hetkeä.