III.
SANKARIPOIKA.
Eräänä iltana, noin pari viikkoa sen jälkeen kuin piiritys oli alkanut, neuvottelivat kylän etevimmät asukkaat, mitä olisi paras tehdä! Elintarpeet olivat kuluneet hyvin vähiin eikä vielä oltu huomattu merkkiäkään lähestyvistä apujoukoista. Todellakin pelättiin, ettei mitään apua voinut tulla pitkään aikaan, sillä naapuriasutukset olivat todennäköisesti nekin intiaanein saartamat.
»Jonkun täytyy lähteä Virginiaan apua hakemaan», sanoi johtaja verkalleen ja harkitusti, ja ikäänkuin punniten sanojaan, ennenkuin hän lausui ne.
Hän oli pitkä, kaunismuotoinen, täydessä miehuutensa voimassa oleva, tummatukkainen ja sinisilmäinen mies. Kasvojen ilme oli jotensakin tuima, ja hänen tyyni ja päättäväinen käytöksensä herätti luottamusta.
Näiden sanojen jälkeen vallitsi hiljaisuus puhujan ympärille kokoontuneessa saloseudun töykeitten ja karkeapiirteisten miesten pienessä joukossa. Kukaan ei kiiruhtanut vapaaehtoisesti tarjoutumaan tuohon vaaralliseen tehtävään. Jokainen mahdollisuus päästä intiaanien piiritysketjun läpi oli hyvin heikko, ja onnettomien tovereittensa kohtalo vielä tuoreessa muistissa voidaan tuskin ihmetellä, että kaikki pelkäsivät yritystä.
»Jonkun täytyy lähteä apua hakemaan», sanoi Robertson vielä kerran. Hänhän oli päällikkö ja hänen nimensä oli Lännen historiassa kuuluisa. »Ja jollei kukaan muu uskalla mennä, niin menen minä itse», lisäsi hän katsellen hiukan ylenkatseellisesti naapureitaan. Näiden joukossa oli muutamia naimattomiakin miehiä, joilla ei niin ollen ollut vaimoa eikä lapsia huolehdittavinaan, kuten hänellä itsellään.
»Ei mitenkään, kapteeni! Ette saa poistua luotamme!» huusivat kuorossa naiset ja vanhemmat lapset, jotka miesten takana seurasivat tarkkaavaisina neuvottelua. »Teidän täytyy suojella meitä ja valvoa kylälinnoituksemme järjestystä!»
Nämä ihmisraukat ymmärsivät hyvin, että ilman päällikön voimakasta käsivartta ja ilman hänen hillitsevää vaikutustaan heidän yhteiskuntansa kurittomat ja raukkamaisimmat jäsenet varmaankin omistaisivat itselleen suuremmat annokset niukoista ruokavaroista kuin olisi kohtuullista, ja ehkä saisivat pahempaakin epäjärjestystä aikaan.
Sillä välin Alleyne ja Johanna istuessaan vähän matkan päässä erään hirren päällä keskustelivat hiljaisella ja totisella äänellä. Useammin kuin kerran nuorukainen melkein nousi seisoalleen, mutta taipuen kumppaninsa vastaväitteisiin istuutui hän jälleen ja kiistely jatkui ilmeisesti kiihkeämmästi kuin ennen. Vihdoin kuitenkin näytti hän voittaneen tahi ainakin saaneen tytön vastaväitteet vaikenemaan, ja huolimatta siitä, että tyttö rukoilevasti piti kiinni hänen käsivarrestaan, nousi hän ja sanoi rohkealla, kirkkaalla äänellä: