»Intiaanit huutelivat», jatkoi Robertson kertomustaan, »meille taukoamatta pilkkasanoja kysellen murteellisella englanninkielellä, miksi emme nyt vihellelleet, tarkoittaen sillä huilunsoittoamme, ja sanoen näyttävänsä meille kuinka ammutaan. Päälliköt liikkuivat väsymättöminä soturiensa keskuudessa kehoittaen näitä pitämään puoliaan ja ampumaan tarkkaan. Muutamat metsästäjät, jotka olivat keskustan lähellä, kuulivat selvästi tuon lannistumattoman Cornstalkin sanovan sotilailleen: 'Pysykää lujina, pysykää lujina!'
Illan tullessa huutelivat intiaanit pilkaten, että heitä oli tuhatsata yhtä hyvää miestä kuin meitäkin ja huomenna heitä olisi kaksituhatta. Mutta se oli vain tyhjää kerskausta; he olivat kärsineet liikaa voidakseen uudistaa taistelua, ja käyttäen pimeyttä hyväkseen hiipivät he hiljaa tiehensä.
Ollen yhtä taitava perääntymään kuin hyökkäämäänkin vei Cornstalk joukkonsa Ohio-joen yli enemmittä tappioitta, saaden myös kaikki haavoittuneensa mukaansa. Siten saimme voiton tuossa itsepintaisessa taistelussa, vaikka tuo voitto olikin kalliisti ostettu. Meillä oli kuolleita siinä seitsemän- tahi kahdeksankymmenen vaiheilla, kun otetaan nekin huomioon, jotka myöhemmin kuolivat haavoihinsa, ja noin parikymmentä enemmän tahi vähemmän loukkautunutta.
Kuten tavallista hävisivät intiaanit vähemmän kuin valkoiset. Totuuden mukainen selonteko toteaa heidän tappionsa olleen nelisenkymmentä kuollutta tahi kuolettavasti haavoittunutta, ja vahingoittuneita samassa suhteessa vähemmän.»
Se oli merkityksellinen taistelu, johon luoteessa asuvia intiaaneja oli suuri joukko ärsytetty ja jossa nämä yhdellä iskulla kokonaan voitettiin, vaikka he olivatkin luvultaan hiukan ylivoimaiset. Seurauksiltaan oli se kauas kantava. Intiaanien rohkeus oli täydellisesti murrettu ja kiireesti lähtivät he lordi Dunmoren leiriin rauhaa pyytämään.
Cornstalk vain ei lannistunut, vaan oli valmis ja kiihkeä jatkamaan sotaa riistääkseen voiton itselleen millä hinnalla hyvänsä. »Taistella viimeiseen puukkoon saakka», oli hänen tunnuslauseensa, ja hän ponnisti koko tulisen kaunopuheliaisuutensa kiihoittaakseen kansalaisiansa uuteen yritykseen, mutta kaikki oli turhaa. He olivat kokonaan pelästyneet tappiostaan ja olivat kuuroja niin pilkalle kuin rukouksillekin.
Nähtyään lopulta, ettei hän saanut kokoontuneita päälliköitä ja sotureita liikkeelle, iski Cornstalk sotatapparansa maahan ja julisti tahtovansa itse mennä neuvottelemaan rauhasta. Siten lähti hän päällikköineen lordi Dunmore'n leiriin, jossa ryhdyttiin neuvotteluihin. Rohkeutensa menettäneet intiaanit suostuivat minkälaiseen sovintoon hyvänsä, jonka voittajat vain näkivät hyväksi heille tarjota, vieläpä myöntyivät luovuttamaan omistusoikeutensa Ohio-joen eteläpuolella olevaan alueeseen. Siitä huolimatta että hänen oli pakko tyytyä näihin ehtoihin, puolustautui intiaanien pääedustaja Cornstalk koko neuvottelujen ajan mitä ylevimmällä tavalla. Hänen ylväs ja uhmaileva mielensä ilmeni useammasti kuin kerran rajuissa vihan purkauksissa maansa anastajia kohtaan. Hän kohdisti kiivaat syytöksensä lordi Dunmoreen ja tämän upseereihin, ja hänen äänensä kuulosti pikemmin voittajan riemulta kuin voitetun valitukselta, kuten eräs läsnäolija on tapauksesta kertonut. Hänen henkensä oli todellakin lannistumaton, ja kuten myöhemmät tapahtumat todistavat, ei sankarillisempaa sydäntä ole sykkinyt kenenkään intiaanin povessa.
Alleyne oli kerran seurannut isäänsä intiaanipäällikköjen ja valkoisten johtajien suureen neuvotteluun Pickaway-tasangolle, ja hän kertoi, kuinka Cornstalkin kaunopuheisuus oli syvästi vaikuttanut kaikkiin kuulijoihin. Ei ainoastaan hänen ihmeteltävä kielenkäyttönsä, hänen kirkas ja sointuva äänensä ja tyyni esitystapansa pitäneet kuulijakuntaa lumoissa, vaan myöskin hänen miellyttävä ja ylevä käytöksensä.
Ainoastaan yksi suuri päällikkö oli poissa neuvottelusta, nimittäin Logan. Hän kieltäytyi itsepintaisesti poistumasta kylästään, ja lopulta täytyi lordi Dunmoren neuvotella hänen kanssaan erään Gibson-nimisen miehen välityksellä. Ollen vanha metsästäjä, joka oli paljon oleskellut heidän keskuudessaan, tunsi hän intiaanit hyvin, ymmärsi heidän kielensä ja ajatustapansa ja nautti harvinaisen suuressa määrin heidän luottamustaan. Tämän miehen välityksellä lähetti Logan vastauksensa lordi Dunmorelle. Se oli puheen muodossa ja kun se esitettiin julkisessa kokouksessa tulkin kirjaimellisesti kääntämänä, osoittautui se olevan julman kaunopuheliaisuuden erinomainen näyte. Se ei ollut hehkuva puhe rauhan puolesta, vaan pikemmin saavutetun koston ylistys, koston, jota hän piti oikeutettuna kärsimiensä vääryyksien tähden. Puhe oli vaikuttava koruttomassa kiihkeydessään.
»Minä vaadin», aloitti hän, »jokaista valkoista miestä todistamaan, kieltäytyikö Logan milloinkaan ruokkimasta tahi vaatettamasta häntä, kun hän tuli tämän majaan viluissaan tahi nälissään. Viimeisen pitkän ja verisen sodan aikana pysyi Logan toimetonna leirissään vaikuttaen rauhan puolesta. Niin suuri oli rakkauteni valkoista miestä kohtaan, että ohi kulkiessani huomauttivat kansalaiseni: 'Logan on valkoisen miehen ystävä'. Olin ajatellutkin elää ystävänänne, mutta erään miehen konnantyö teki sen mahdottomaksi. Eversti Cresap murhasi viime keväänä kylmäverisesti ja ilman pienintäkään syytä Loganin kaikki omaiset säästämättä edes vaimojani ja lapsiani. Vertani ei virtaa enää pisaraakaan yhdenkään elävän olennon suonissa. Minä vannoin kostoa. Nyt olen kostanut. Olen tappanut monta ja olen saanut täydellisesti nauttia kostostani. Riemuitsen rauhan säteistä maani puolesta, mutta älkää luulko, että riemuni johtuu jonkinlaisesta tulevaisuuden pelosta. Logan ei ole milloinkaan tuntenut pelkoa. Hän ei käännä kantapäitään toisaalle pelastaakseen henkensä. Mitä Logan enää voi kaivatakaan? Ei mitään!»