»En milloinkaan!» huudahti Jack harmista kiehuen ajatellessaan, että hänen rakastettu Johannansa oli taivutettu lähtemään niin vaaralliselle matkalle. »Olkoon tuo alue kuinka hedelmällinen ja ihana hyvänsä, ei se ole sen arvoinen, että naiset ja lapset tapetaan matkustettaessa sinne.»
Sevier ei sanonut siihen mitään, vaan antoi sen sijaan Jackille muutamia tietoja chickamanga-intiaaneista. Hänen esityksensä oli tavallista mielenkiintoisempi, vaikka se olikin jotensakin katkonainen, johon tien laatu oli syynä.
Kävi selville, että tuo valkoisen miehen leppymätön vihollinen, cherokeesien iäkäs päällikkö »Kiitävä Kanootti» oli noin viisi vuotta sitten, tappionsa jälkeen Islandin luona, perustanut erään merkillisen intiaaniyhteiskunnan, jota sanottiin Chickamangaksi, s.o. leppymättömien liitoksi. Tässä »Kiitävän Kanootin» ympärille kokoontuneessa hurjassa joukkiossa olivat creekit, cherokeesit, choctawit ja chickasawit y.m. edustettuina, ja pian ulottuivat heidän kylänsä penikulmia laajalle alalle Tennessee-joen varrella, syviin vuorensoliin ja melkein luoksepääsemättömien vuorten taakse kätkettyinä.
Eräs suunnaton vuorenonkalo, Knick-a-Jack-luola, oli heidän kaikkein vahvin varustuksensa. Sen sanottiin ulottuvan penikulmittain vuoren sisään, ja vuolas joki virtasi esiin sen pimeästä ja kammottavasta aukosta. Jos huhuissa oli perää, oli moni vankiparka viety sinne ja kidutettu kuoliaaksi sen synkissä onkaloissa. Jack vapisi ajatellessaan, että juuri sillä hetkellä saattoi hänen rakas Johannansakin olla tuossa hirvittävässä paikassa.
Sentähden ei olekaan ihmeellistä, ettei matkasta näyttänyt tulevan ollenkaan loppua tuon levottoman nuorukaisen mielestä. Päivästä toiseen samottiin eteenpäin hiljaisten metsien halki, peuroja ja puhveleita säikytettiin liikkeelle niiden mielipaikoista ja lintuja peloitettiin lentoon purojen äyräiltä ja rämeiköiltä. Yö toisensa jälkeen vietettiin taivasalla.
Vihdoinkin pääsivät ratsumiehet päämaaliinsa seurattuaan erästä kaitaista polkua. Lukuisista majoista tyynesti kohoava sinertävä savu levisi hyväillen vuoren metsäisille rinteille, ja kaukaa taustalta näkyivät Cumberland-vuorten pilvien peittämät huiput. »Seis!» huudahti Sevier peräyttäen hevosensa kallioiden suojaan. »Kaikki laskeutuvat satulasta ja tarkastavat aseensa. Tiedustelijat ryömivät eteenpäin ottamaan selkoa asemasta!»
Käskyä toteltiin heti. Jokainen tarkasti pyssynsä ja irroitti metsästyspuukon nahkatupestaan käyttövalmiiksi. Muutamat intiaanisotiin tottuneimmat metsästäjät lähtivät tiedustelumatkalle leviten oikealle ja vasemmalle ja pysytellen hyvin piilossa puiden ja pensaiden suojassa.
He palasivat noin puolen tunnin kuluttua ja ilmoittivat intiaanein pääpaikan olevan noin puolen penikulman päässä eräässä kaitaisessa ja syvässä laaksossa kahden vuorenhuipun välissä. Naiset olivat parhaillaan päivällisruoan keitossa ja soturit vetelehtivät ympärillä aavistamatta mitään vaaraa.
»Siihen saakka näyttää kaikki olevan hyvin», sanoi Sevier. »Ettekö saaneet selville, oliko kylässä valkoisia vankeja, tahi ettekö huomanneet mitään merkkiä, josta olisi voinut päättää sellaista?»
Alleyne pidätti henkeään odottaessaan tuota ratkaisevaa vastausta.
Viimein sanoi Mansker, tiedustelijoista taitavin: