HYÖKKÄYS.
Seuraavana päivänä ratsasti Jack Sevierin rinnalla noin sadan viidenkymmenen ratsumiehen etunenässä, jotka olivat valikoitua väkeä Holstonin, Watangan ja Nolichuckyn uudisasutuksilta. Hän oli saanut pistoolinsa takaisin ja hänellä oli selässään keveä rihlakko, kuten toisillakin ratsumiehillä. Hänen ystävällinen isäntänsä oli antanut hänelle sekä aseet että sen pienen vilkkaan hevosen, jolla hän ratsasti. Jack tunsi jälleen elävänsä.
»Kuinka kauan luulette meidän viipyvän matkalla intiaanikyliin?» kysyi
Jack heidän ratsastaessaan hyvää vauhtia eteenpäin.
»Noin viisi tahi kuusi päivää», vastasi Sevier. »Linnuntietä ei sinne ole pitemmältä kuin sataviisikymmentä penikulmaa.»
»Viisi tahi kuusi päivää!» toisti Alleyne. »Kuinka se on mahdollista? Jos kuljemme tällä nopeudella, niin olemme puolessa ajassa kulkeneet sataviisikymmentä penikulmaa!»
»Niinpä kyllä, mutta vuoristoon tultuamme emme voi kulkea näin nopeasti. Kaksikymmentäviisi penikulmaa päivässä on hyvä ennätys, ellemme antaudu vaaraan saapua perille uupunein miehin ja hevosin.»
»Ja tappio merkitsee meidän täydellistä tuhoamme, luulen minä», sanoi
Alleyne miettiväisesti.
»Aivan varmasti, nuori mies», kuului vakava vastaus. »Chickamanga-soturit ajaisivat meidät surman suuhun leppymättömällä raivolla. He ovat sotaisia ja kostonhimoisia, eivätkä he heittäisi takaa-ajoaan, ennenkuin jokainen päänahka olisi nyljetty tahi harvat eloon jääneet olisi ajettu creekien ja cherokeesien kynsiin, jotka ovat heidän liittolaisiaan!»
»Minua ihmetyttää, että kenenkään mieleen voi johtua koettaa päästä semmoisen heimon alueiden läpi», sanoi Jack, »ja varsinkin, kun mukana on avuttomia naisia ja lapsia.»
»Kunhan olette nähnyt Cumberland-alueen, niin ehkä ajattelette toisin», vastasi hänen kumppaninsa.