Kun koko päivänä ei ollut näkynyt mitään merkkiä intiaaneista, ei opas pitänyt tarpeellisena ryhtyä mihinkään erikoisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Ainoastaan leiripaikaksi hän valitsi erään suojaisen paikan vähän matkaa virtaa ylöspäin ja ehkä noin kahdensadan kyynärän päässä tiestä. Hän sai kuitenkin kalliisti maksaa tämän välinpitämättömyytensä.
Alleyne näki parhaillaan suloisia unia, kun hänen hevosensa hirnunta herätti hänet. Hypäten ylös kuunteli hän tarkkaavaisesti vähän aikaa. Opas nousi myöskin ylös ja lähti tielle päin tiedustelemaan. Hän palasi pian takaisin ajaen hevosia edellään.
»Ei mitään vaaraa. Minun hevoseni oli kulkenut loitommaksi rannalta, jolloin teidän hevosenne tuli epäilemättä levottomaksi ja hirnahti», sanoi hän.
»En usko sitä, katsokaa nyt Rhonaa!» sanoi Jack.
Sen sijaan että se olisi ruvennut syömään kuten hänen sekarotuinen toverinsa irti päästyään teki, seisoi tamma ojennetuin kauloin ja korvat höröllään ikäänkuin kuunnellen jotakin.
»Mitä tyhjää! Se on hermostunut eläin ja vainuaa ehkä karhua.
Jatkakaamme untamme», sanoi opas välinpitämättömästi.
Ja laskeutuen maahan pitkälleen aikoi hän nukkua auringon nousuun saakka, sillä päivä alkoi vasta hiukan kajastaa.
»Minä satuloin kuitenkin hevoseni kaiken varalta», sanoi Jack.
Se olikin tarpeen.
Hän oli tuskin saanut viimeisen soljen kiinni ja Rhonan irti lieasta, kun hän kuuli pahaaennustavaa rapinaa pensaikosta. Vaistomaisesti tunsi hän punanahkojen olevan hänen kintereillään ja päätään kääntämättä hän hyppäsi satulaan.