Nyt ei tarvinnut kumppania enää varoittaa. Hänen tottunut kuulonsa oli jo huomannut uhkaavan vaaran ja hätäisesti huudahtaen: »Intiaaneja! Intiaaneja!» syöksyi hän ylös ja juoksi hevosensa luo koettaen hypätä sen satulattomaan selkään.
Mutta valitettavasti se oli liian myöhäistä! Pensaikosta kajahtava noin sadan intiaanin sotahuuto säikähdytti niin tuon eläinparan, että hänen oli mahdotonta saada liekaa irti. Potkien ja pystyyn hyppien koetti se riistäytyä irti ja kaatui viimein tuon onnettoman miehen päälle, joka nyrjäytti reitensä joutuessaan hevosensa alle.
Hyppäyttäen rohkeasti virran yli oli Alleyne juuri pääsemäisillään turvaan, kun hän kuuli surkean avunpyynnön, jota ei kukaan kunnon mies, kaikkein vähimmän tuo ritarillinen englantilainen, voinut olla noudattamatta. Hän käänsi hevosensa heti ja aikoi juuri hyökätä takaisin joen yli, kun hän samassa huomasi hämärästä huolimatta, että hänen yrityksensä olisi ollut hyödytön. — Intiaanit olivat jo surmanneet uhrinsa — tapojensa mukaan.
Katsoessaan vihollisten laumaa, joka susien lailla ähelsi uhrinsa ympärillä, ja kuunnellessaan noita peloittavia huutoja, jotka ilmoittivat hänelle kaiken olevan ohi, näki hän erään soturin nousevan tuon onnettoman miehen hevosen selkään ja heiluttavan päänsä päällä jotakin voitonmerkkiä.
Ympärillä seisovien intiaanein riemuitseva ulvonta seurasi tätä liikettä, ja ilman sitäkin oli helppo arvata mikä voitonmerkki oli. Se saattoi Jackin raivoihinsa. Vaikka hän ei ollut kyennytkään pelastamaan onnettoman oppaansa henkeä, oli hänen kuolemansa ainakin kostettava.
Tilaisuus oli kylläkin sopiva. Nuo kiihoittuneet punanahkat luulivat silminnähtävästi, että hän oli pakoon menossa pitkien matkojen päässä, ja surmattuaan hänen toverinsa he todennäköisesti lähtisivät ajamaan häntä nopeasti takaa. Todellakin kiiruhti jo muutamia sinnepäin, jossa Alleyne aivan oikein otaksui heidän hevostensa olevan, lähteäkseen tiedustelemaan, mihin suuntaan valkoinen mies oli kadonnut.
Vaikka Jack oli heistä vain sadan askeleen päässä, niin intiaanit eivät huomanneet häntä, sillä hänen edessään oleva lepikkoinen joen ranta ja tumma metsä takana tekivät hänet melkein näkymättömäksi. Hän irroitti rihlakon selästään ja pikaisesti tähdäten laukaisi sitä inhoittavaa ratsastajaa kohti, joka juuri heilutti veristä saalistaan päänsä päällä. Maali oli hyvä, mutta Rhona oli hirmustunut ja juuri kun Jack laukaisi liikahti hevonen. Hänen laukauksensa ei ollut kuitenkaan mennyt kokonaan syrjään siitä päättäen, että intiaanin ojennettu käsi putosi äkkiä alas raivokkaan huudon seuraamana, jossa ilmeni tuskaa ja hämmästystä. Hän oli kuitenkin kostanut. Mutta se näytti käyvän hänelle kalliiksi. Hänen rihlakkonsa pamaus oli tuskin lakannut kaikumasta metsässä, kun punanahkojen hurjat huudot ilmaisivat häntä välittömästi uhkaavan vaaran. Hän oli ilmaissut kätköpaikkansa ja intiaanit alkoivat takaa-ajon heti.
Onneksi oli niin valoisaa, että hän kykeni ratsastamaan metsän läpi, ja taitavasti ohjaten hevostaan ei hän hukannut hetkeäkään matkallaan takaisin kovalle tielle. Päästyään sinne ei tuo jalo Rhona tarvinnut kiirehtimistä viedäkseen herransa pois tuosta turmiollisesta paikasta, sillä villien hurjat huudot ja heidän hevostensa kavioiden jyminä kintereillään oli paljon vaikuttavampi kuin piiskat ja kannukset konsanaan.
Hänen hevosensa nopeus oli niin erinomainen, että hän jätti vihollisensa vaikeudetta jälkeensä jonkun ajan kuluttua, ja hän alkoi jo olla vähemmän pelokas seikkailun päättymisestä, kun tie äkkiä loppui tahi oikeammin hävisi louhikkoiseen ja puuttomaan aukeaan.
Siinä oli pulma! Hilliten hevostaan ratsasteli Alleyne hitaasti kivien ja kallioiden välissä löytääkseen jälleen tien, mutta kova ja kivinen maanpinta ei antanut mitään johtolankaa, ja aika oli täperällä. Muutamia intiaaneja kuului jo lähestyvän, ja minuutinkin viivytys saattoi olla turmiollinen.