Intiaanit huusivat pilkallisia sanoja hänelle ja seurasivat häntä aivan kintereillä ollen varmat siitä, ettei hän pääsisi pakenemaan, sillä he eivät voineet uneksiakaan, että hän todellakin uskaltaisi yrittää hyppyä jyrkänteeltä.

Kuvitelkaa siis heidän hämmästystään ja kauhistustaan, kun he näkivät hevosen miehineen katoavan reunalta ja kuulivat heidän putoavan alapuolella olevaan laaksoon!

Asian laita oli niin, että kuolema itsessään ei todellakaan peloittanut Alleynea niin paljon kuin pitkällinen ja tuskallinen rääkkäys kidutuspaalussa. Hyppäyksessäkin hän saattoi menettää henkensä, mutta se oli ainoa varma keino välttää vangiksi joutumista ja kidutusta. Siinä oli myös ainoa pakoon pääsyn mahdollisuus, vaikkakin se oli hyvin pieni.

Tuo nuori sotilas uskoi itsensä Jumalan huomaan ja kannusti hevosensa reunaa kohti semmoisessa paikassa, jossa putous näytti hiukan loivemmalta. Jyrkänne oli noin kaksisataa jalkaa korkea ja siinä ei ollut mitään lujaa jalansijaa, vaan ainoastaan irtonaisia kiviä, hiekkaa ja siellä täällä joku ruohomätäs. Ratsastajan taitavasti ohjaamana ja hänen äänensä rohkaisemana ei tuo jalo hevonen perääntynyt. Puolittain hyppien ja puolittain liukuen se tuli rinnettä alas ja irroittaen kiviä ja hiekkaa se syöksyi lähellä kukkulan juurta kasvavan viidakon läpi ja saapui laakson pohjaan todellisessa hiekka- ja kiviryöpyssä.

Jack oli niin piesty, revitty ja melkein hiekan tukahduttama, että hän tuskin tiesi, oliko hän loukkaantunut vai ei. Viidakon pensaat olivat melkein irroittaneet hänet satulasta, ja hän istui värisevän hevosensa selässä kykenemättä ryhtymään mihinkään. Vihdoin hän muisti tilanteen, ja selvittyään täydellisesti putouksen vaikutuksista hän kiiruhti jatkamaan pakoaan.

Tuo jalo eläin ei ollut onneksi saanut mitään vakavampaa vammaa, ja vaikka se oli tuon hirvittävän putouksen vaikutuksesta yhtä säikähtynyt ja huumaantunut kuin herransakin, niin se pian tointui; ja tuo ihmeellinen Rhona riensi jälleen tuulispäänä eteenpäin. Tihenevä metsä hidastutti pian kulkua ja Rhona kerkesi täydelleen tointua, ennenkuin saavuttiin aukealle jälleen.

Mutta hänen ei tarvinnut enää ponnistaa voimiaan uuteen koetukseen, sillä nuo hämmästyneet ja taikauskoiset intiaanit olivat luopuneet takaa-ajosta. Kun he näkivät Jackin äkkiä ilmestyvän tasangolle alhaalla ja kiitävän nopeasti tiehensä, niin he luulivat olevansa tekemisissä noitakeinojen kanssa ja jättivät hänet rauhaan. Jack ei kuitenkaan aavistanut tätä mielenmuutosta, vaan hän ratsasti pitkät matkat, ennenkuin hän viimein uskalsi pysähtyä lepäämään ja syömään jäljellä olevaa evästään. Rhona sammutti janonsa kirkkaassa purossa ja söi ahnaasti lähellä kasvavaa ruohoa.

Myöhemmin päivällä jatkaessaan matkaansa ilostui Jack suuresti tullessaan leveälle tielle, joka epäilemättä johdatti jollekin uudisasutukselle, ehkä juuri Harrodsburgiin, kuten Jack toivoi. Hän lähti siis ratsastamaan sitä myöten ja kulki aivan pimeään saakka, jolloin hän pysähtyi yöksi erääseen pieneen leppämetsikköön lähelle tietä. Hän oli varma siitä, että hän oli jättänyt vainoojat kauaksi jälkeensä, ja kun hän oli hyvin uupunut ja uninen, niin hän laskeutui pitkälleen nukkumaan ryhtymättä muihin varokeinoihin kuin että pujotti Rhonan suitset käsivartensa ympärille, jolloin Rhona hänet heti herättäisi, kun jokin saattoi sen levottomaksi. Sitten hän nukahti, mutta hän ei tiennyt sanoa kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että tamma korskui ja pureksi kuolaimiaan.

Oli täysi päivä ja Jack hyppäsi ylös tarkastaen sukkelaan ympäristöä. Lehto näytti rauhalliselta, mutta etempää kuului askelia. Hän katsahti tasangolle ja näki kauhukseen suuren intiaanijoukon lähestyvän. He marssivat tietä pitkin samaan suuntaan kuin hänenkin piti mennä, ja toivoen heidän menevän ohi häntä näkemättä palasi Jack takaisin leppien suojaan ja pani kätensä Rhonan sierainten päälle estääkseen sitä hirnumasta. Hänen varokeinonsa oli valitettavasti turha. Joukon johtaja, joka oli ainoa ratsumies, oli ilmeisesti kuullut hevosen korskahtelun tahi oli huomannut sen viimeöiset jäljet, koska hän lehdon kohdalle tultuaan kääntyi vasemmalle ja nelisti sitä kohti. Alleyne oli melkein aseeton, sillä hänen rihlakkonsa oli särkynyt tuossa hirvittävässä hyppäyksessä, ja nähdessään miehen tulevan lehtoa kohti, hyppäsi hän heti satulaan aikoen ratsastaa tiehensä vastapäiselle suunnalle ja pyrkiä Harrodsburgiin, joka ei voinut olla kaukana. Hän ei ajatellut ainoastaan omaa turvallisuuttaan, vaan hän tahtoi päästä perille voidakseen ajoissa hälyyttää varustuksen asukkaat, sillä hän uskoi varmasti, että intiaanit olivat sotaretkellä ja aikoivat hyökätä uudisasutuksen kimppuun. Mutta ennenkuin hän kerkesi selvitä pensaikosta, kuuli hän tuon tuntemattoman ratsastajan huutavan hyvällä englannin kielellä:

»Seis! Älkää paetko, me olemme ystäviä!»