»Mitä! Nolichucky Jackiltako? Ja missä erositte hänestä?» keskeytti amerikkalainen puolittain laskien pyssynsä.
»Cherokeesien kahlaamolla Tennessee-joessa, suurten koskien yläpuolella», vastasi Jack ja toivo heräsi hänen mielessään, kun mies osoitti sellaista mielenkiintoa tuota kuuluisaa päällikköä kohtaan. Jack jatkoi: »Jouduin hänen vangikseen taistelussa 'Kuninkaan vuorella', mutta hän on uljas vihollinen, ja annettuani kunniasanani olen saanut liikkua vapaasti mieleni mukaan.»
»Joka tapauksessa olette kulkenut pitkän matkan. Ehkä selitätte minulle, kuinka olette joutunut näin kauaksi länteen?»
»Olen matkalla tapaamaan erästä hyvin rakasta ystävää», värähti Jackin ääni, ja paljon sanova punastus lehahti hänen kasvoilleen.
»Kaikkea muuta! Varmaankin vanhan Jimmy Harrodin tytärtä. No hyvä. Olisin vain toivonut, että Nolichucky Jack olisi ollut mukananne, sillä niin totta kuin nimeni on Simon Girty olisin minä —»
Jack hätkähti huomatessaan miehen ilkeän kasvojenilmeen, ja mies vaikeni äkisti sen nähdessään. Häntä näytti kaduttavan, että oli ilmaissut nimensä, ja hetken epäröityään hän jatkoi kiireesti ja hyvin viekkaasti:
»Silloin meitä olisi ollut yhtä enemmän varustusta vapauttamassa.»
»Mitä varustusta?» kysyi Jack hätkähtäen.
»Harrodsburgia luonnollisesti. Ettekö ole kuullut, että joukko shawnee- ja delaware-intiaaneja piirittää sitä? Mihin sitten luulette minun vievän noita ystävällisiä intiaaneja?» kysyi hän julmasti hymyillen.
Jack ei ollut selvillä, mitä hänen oikein piti ajatella miehen kummallisista sanoista ja hänen vielä merkillisemmästä käytöksestään. Pitikö hänen uskoa miehen puhetta? Hän ei kerinnyt ajatella mitään sopivaa vastausta, ennenkuin mies vihelsi kimeästi. Tämän merkin kuultuaan juoksi heti kymmenkunta intiaania äkkiä heidän luoksensa ja Jack oli tuskin ehtinyt arvata heidän tarkoituksensa, kun hänen hevosensa oli ympäröity ja hänet vedetty satulasta.