Paria minuuttia myöhemmin asteli tuo onneton englantilainen taakse sidotuin käsin vangitsijoidensa keskellä, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli, että matkaa jatkettiin Suolaiselle joelle päin. Kaikkein enimmän kummastutti häntä se, että häntä kohdeltiin niin vihamielisesti, vaikka joukon johtaja väitti olevansa matkalla auttamaan Harrodsburgia.
»Girty — Simon Girty», kaikui nimi hänen mielessään astellessaan väsyneenä eteenpäin. »Missä kummassa minä olen ennen kuullut tuon nimen?»
Tuohon nimeen tiesi hän liittyvän jotakin epäilyttävää ja inhoittavaa, ja hän koetti muistella sitä tilaisuutta, joka oli luonut tuon häviämättömän tunteen. Hän muisti Girtyn ilmoituksen varustusta piirittävästä shawnee- ja delaware-joukosta ja nimestä shawnee johtuivat hänen ajatuksensa siihen suureen intiaanisotaan jossa hän itsekin oli ollut mukana, ja äkkiä hänen muistinsa selvisi.
Lordi Dunmorella oli ollut kaksi Simon nimistä tiedustelijaa — Simon Kenton ja Simon Girty. Kuinka erilaiset nuo miehet olivat, ja kuinka vastakkaiseen asemaan he joutuivat Suuren lännen tulevassa historiassa!
Simon Girty! Sama mies, joka oli ystävänsä ja sukulaisensa petettyään karannut punanahkojen joukkoon ja hävittänyt sydämestään kaiken ihmisyyden ja armeliaisuuden. Hän oli nyt johdattamassa intiaaneja veriselle hävitysretkelle uudisasutuksia vastaan!
Kun tuollaiset ajatukset risteilivät Jackin kiihtyneissä aivoissa, niin ei ollut ihmeellistä, että hän alkoi joutua epätoivoon. Hän tiesi nyt aivan varmaan, että tuo kummitus, jonka kynsiin hän oli joutunut, johdatti joukkoaan juuri sitä yksinäistä asutusta vastaan, jossa hänen rakas Johannansa oleskeli. Ja ajatus, ettei hän voinut antaa pienintäkään varoitusta uhkaavasta vaarasta, saattoi tehdä hänet melkein hulluksi.
XXX.
EPÄILYTTÄVÄ MERKKI.
Laskeutuvan auringon viimeiset säteet välkkyivät eräiden hirsimökkien sateesta kiiltelevillä katoilla läntisessä Kentuckyssä. Myrsky oli lakannut, mutta ukkonen jyrähteli vielä etäisyydessä. Pitkä ja voimakkaan näköinen metsästäjä ilmestyi äkkiä metsän pimennosta ja lähti kulkemaan paaluaitauksella ympäröityä pientä kylää kohti.
Tuon urhoollisen metsästäjän, sillä sellainen hän oli asusta päättäen, ei tarvinnut pyytää pääsylupaa, sillä varustuksen haltijat olivat heti tunteneet hänet ja portti lensi auki.