Paria tuntia myöhemmin olivat varustuksen kaikki asukkaat menneet levolle, paitsi tuota yksinäistä portilla seisovaa vahtimiestä, joka viljapellolla tehdyn kovan päivätyön jälkeen nyt nuokkui paikallaan. Niin, kaikki nukkuivat, mutta oli eräs, jonka silmiin ei uni tullut. Johanna makasi kovalla vuoteellaan muistellen erästä vaaleatukkaista, sinisilmäistä englantilaista nuorukaista, ja hän kertasi mielessään muutamia kohtia Kentonin tuomasta kirjeestä, jonka hän oli tallettanut tyynynsä alle.
»Hopeankirkas vihellys», lausui hän itsekseen toistaen kymmenettä kertaa kirjeen viimeisiä lauseita, »ei ole ainoastaan kallis muisto taistelusta ja rakkaasta kenraalistani, vaan se on myös ilmoittava, että olen läheisyydessä. Kun kuulet kirkkaan, värähtelevän vihellyksen toistettavan kolme kertaa, niin tiedät minun tulevan, ja armas uskollinen Johannani, tuo onnellinen hetki voi olla lähempänä kuin luuletkaan.»
»Sen Jumala suokoon!» kuului tytön puoliääneen lausuttu rukous, kun hän uudelleen koetti nukkua.
Mutta hänen ajatuksensa liitelivät siihen vaiherikkaaseen päivään Watangassa, jolloin Alleyne, ammuttuaan takaa-ajavan intiaanin, otti hänet syliinsä silloin kun hän hyppäsi alas varustuksen paaluaitauksesta. Vaikka piirityksestä oli kulunut vuosia, muistuivat kaikki sen vaiheet hänen mieleensä yhtä selvästi kuin eilispäivän tapahtumat ja erittäinkin se hetki, kun hänen uljas ritarinsa ratsasti pois apua hakemaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä — ei, viisi pitkää vuotta oli kulunut siitä, ja hän odotti yhä. Milloinka loppuu sota? Milloinka on tämä lamauttava, tuskallinen odotus päättyvä?
Terävä, kirkas vihellys rikkoi äkkiä hiljaisuuden ja keskeytti tytön yksinpuhelun saattaen hänet hämmästyneenä ja levotonna hyppäämään vuoteeltaan. Mutta ennenkuin hän kerkesi huoneensa ovelle herättääkseen isänsä, kuului toinen kimeä vihellys yön hiljaisuudessa.
»Se oli toinen!» huudahti hän »Oi, eikö kolmatta tulekaan!» Äkkiä syttynyt toivo saattoi hänet värisemään, ja hän seisoi kuin unikuva katsellen ulos pienestä ikkuna-aukosta.
»Ah, nyt se kuului kolmannen kerran!» huudahti hän. »Se on varmasti hänen merkkinsä! Oh!»
Tyttö vaikeni äkisti sillä tuo selvästi kuuluva vihellys keskeytyi samassa.
Mitä se merkitsi? Kuinka vihellys keskeytyi noin äkkiä?
»Intiaaneja! Intiaaneja! Miehet ampuma-aukoille!» huusi jyrisevä ääni alhaalla pihalla. Johanna hyökkäsi isänsä luo tuskasta ja pelosta suunniltaan.