Haavoittunut katsahti hätkähtäen ylös ja huomasi kauniin ja pitkän, käskevän näköisen intiaanin katselevan häntä. Haluten näyttää intiaaneille, ettei häneltä puuttunut miehen luontoa, kesti hän tämän katseen silmiänsä räpäyttämättä ja vastasi:
»Kyllä, hän on surullinen ajatellessaan, etteivät valkoiset miehet ja intiaanit voi elää sovussa. On varma, että maa on kyllin suuri molemmille!»
»Totta on, maa on lavea», myönteli päällikkö, »mutta kun se ei ole tarpeeksi suuri valkoiselle miehelle, joka taistelee sen omistuksesta veljensä kanssa, niin kuinka voisi se olla kylliksi suuri myös intiaanille? Ei», huudahti hän kiihkeästi, ja hänen silmänsä leimahtivat tulisesti. »Henki on antanut tämän maan punaisille lapsilleen, eivätkä he luovu siitä ilman taistelua!»
»Mihin viette minua?» kysyi Jack hetken päästä katsoen parhaaksi muuttaa keskustelun aihetta.
»Majoihimme 'Isoille Sumuvuorille'», vastasi päällikkö.
»Vai niin», oli kaikki, mitä Jack jaksoi siihen sanoa. Hänen rohkeutensa katosi ajatellessaan, että hänet vietiin niin kauas uudisasutuksista ja kaikista pelastuksen mahdollisuuksista.
»Isoilla Sumuvuorilla» tarkoitti päällikkö eteläisiä Alleghany-vuoria, tahi »Great Smokies'ta», kuten niitä yleisesti nimitettiin. Siellä olivat cherokeesien kaupungit tahi kylät. Toiset olivat aivan vuorten korkeimmilla huipuilla, toiset vähän alempana ja jotkut aivan vuorten juurella. Kaikki oli paljon varakkaamman näköistä kuin algonquinien eli pohjoisten heimojen luona. Asumukset olivat hirsistä tehtyjä, ja jokaisen kylän keskellä oli suuri pyöreä rakennus, joka usein oli kolmekymmentä jalkaa korkea. Se oli yleinen kokous- ja neuvotteluhuone, jossa heimon päälliköt keskustelivat sodasta ja rauhasta sekä kaikista tärkeimmistä asioista koko kyläkunnan läsnäollessa. Rakennus oli niin suuri, että siihen mahtuivat kaikki kylän asukkaat.
Tarvitsematta pelätä vihollisia matkasivat Alleynen vartioksi määrätyt intiaanit hyvin hitaasti ja metsästelivät koko matkan. Nuorella miehellä oli runsaasti aikaa toipua iskun seurauksista, sillä hänen kantajainsa ja vahtiensa oli pakko tehdä lukuisia ja pitkiä pysähdyksiä odottaessaan metsästäjiä ja valmistaaksensa ja keittääksensä pyydetyn saaliin. Siitä oli seurauksena, että perille saavuttaessa Jack tunsi itsensä yhtä terveeksi ja vahvaksi kun ennen haavoittumistaankin. Ulkoilmassa oleskelu ja runsas ruoka palauttivat hänet pian voimiinsa piirityksestä johtuneen, paastoamisen jälkeen. Kaunista ilmaa jatkui yhä, ja Jackin nuori ja huoleton mieli vaikutti sen, ettei hän olisi ollut ollenkaan epätoivoinen, jollei hänen olisi tarvinnut olla levoton Johannan ja kumppaneittensa puolesta.
Eräänä iltana hämärän tullessa, noin kymmenen päivää vangiksi joutumisensa jälkeen, ilmoitti koirien haukunta ja lasten huudot, että intiaanikylä oli lähellä. Muutamia minuutteja sai Jack olla kiihoittuneen nais- ja poikaviikarijoukon huomion esineenä, kun ne tungeksivat hänen ympärillään saadakseen nähdä valkoisen miehen. Mutta onneksi olivat hänen vahtinsa liian halukkaat hankkimaan itselleen syötävää ja lepoa salliakseen tarpeetonta viivytystä. Senvuoksi kiiruhtivat he viemään hänet neuvotteluhuoneeseen, ja jättivät hänet paikallisen päällikön huostaan seuraavaan päivään. Viimeksi mainittu sattui olemaan hyväluontoinen mies, joka kestitsi suojattiaan runsaalla kauriinpaisti- ja maissipuuroaterialla, jonka jälkeen Jack heittäytyi pitkälleen huoneen nurkkaan häntä varten levitetylle puhvelintaljalle ja nukkui päivänkoittoon saakka.
Oli hyvä, että Jack tunsi itsensä lujaksi ja voimakkaaksi päällikön vieraanvaraisen kohtelun jälkeen, sillä hänellä oli kova päivä edessään.