Paikaltaan saattoi hän hyvin seurata, mitä intiaanein leirissä tapahtui, mutta hän ei voinut nähdä, miten pitkälle tuo vähäinen joukko oli päässyt, jonka piti hyökätä intiaanein selkään. Hän pelkäsi joka hetki näkevänsä sulhonsa hirmuisen kuoleman, mutta vuosien pituiset minuutit kuluivat ja tuo uljas sotilas istui vieläkin liikkumatonna hevosensa selässä hirsipuunsa alla. Hän oli joka puolelta intiaanein ympäröimä, mutta heidän huomionsa näkyi kiintyneen erääseen vähän matkan päässä seisovaan kiihoittuneeseen joukkoon, jonka päähenkilönä Girty näkyi olevan. Johanna tunsi vaistomaisesti, että hänen sulhonsa kohtalo oli tuon ilmeisesti kiihkeän väittelyn tuloksen varassa, ellei —! Mitä se oli?
Metsän reunassa leimahti äkkiä ja yhteislaukaus kajahti syvässä hiljaisuudessa.
»Eläköön! He ehtivät ajoissa!» huusi tyttö innoissaan ja katseli jännittyneenä intiaanein ilmeistä hämmästystä tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta.
Hetken seisoivat intiaanit ymmällään ja säikähtyneinä kuin maahan naulittuina, mutta sitten syöksyi suurin osa kauhun valtaamina pakoon ja jäljellä olevat heittäytyivät erään kookkaan päällikön johdolla suojaan muutamien hajallaan olevien pensaiden ja kivien taakse.
»Eteenpäin!» huudahti Harrod hyökäten miestensä eteen. »Nyt on aika auttaa tovereitamme!» Hän käski Johannan ja kolmen vanhemman miehen pitää huolta varustuksesta ja sulkea portin heidän mentyään. Sitten hyökkäsi tuo pieni joukko rajaseudun sitkeitä miehiä ulos varustuksesta urhoollisen päällikkönsä johdolla, ja pian ilmoitti heidän pyssyjensä pauke, että taistelu jatkui.
Palattuaan tähystyspaikalleen ampuma-aukolle näki Johanna taistelun riehuvan kiivaimmin tuon kohtalokkaan puun ympärillä. Hän ei voinut enää ollenkaan huomata Alleynea ja hän pelkäsi hänen jo saaneen surmansa kuulasta tahi sotatapparasta. Äkkiä ilmestyi ruudin savusta eräs mies, joka juoksi kuin henkensä edestä, ja hänen jäljessään tuli nopeasti toisia, jotka olivat ilmeisesti takaa-ajajia.
Johanna oli nähnyt kylliksi. Jokin vaisto ilmoitti hänelle, että pakenija oli hän, jota hän oli pitkät vuodet uskollisesti odottanut ja joka oli niin urhoollisesti taistellut hänen puolestaan. Nyt jos milloinkaan oli hänen toimintansa hetki tullut ja kiiruhtaen ulos hän hyppäsi hevosensa selkään ja päätti pelastaa sulhonsa tahi kuolla hänen kanssaan.
»Avatkaa portti!» huudahti hän.
Jykevä portti lennähti auki, sillä vahdit näkivät hänen suuren tuskansa ja ymmärsivät, että oli hyödytöntä häntä pidättää.
Leimauksena syöksähti tuo rohkea ratsastajatar porttikäytävän läpi avoimelle kentälle. Vielä vähän matkaa eteenpäin ja hän voisi tarttua sulhonsa käteen ja kiskaista hänet taaksensa satulaan kiidättääkseen hänet riemuiten varustuksen turviin. Mutta juuri kun hän oli saavuttamaisillaan hänet, syöksyi eräs ratsastaja hänen tiellensä.