Sitten hän kertoi muutamin sattuvin lausein suojatilleen, kuinka hän oli onnistunut selviytymään cherokeeseista ja kuinka hän, mentyään sitten suoraan Holstoniin, oli koonnut joukon vapaaehtoisia ja vienyt ne pikamarssissa Watangaan. Oli kuin balsamia Jackin haavalle saada tietää, että Johanna oli turvassa ja voi hyvin ja että Johanna oli erittäin kiihkeästi kysellyt häntä.
Puhdistettuaan huolellisesti puolittain parantuneen haavan ja pantuaan puhtaaksi huuhtomansa siteen paikalleen jätti Kenton potilaansa nauttimaan lyhyttä, mutta tarpeellista lepoa. Itse hiipi hän pois ottamaan selvää tilanteesta ja jos mahdollista hankkimaan jotakin syötävää. Kulkien varovaisesti joen rantaa pitkin tuli hän pian pieneen papawepuumetsikköön, jossa oli paljon herkullisia hedelmiä. Kooten niitä niin paljon kuin hän voi kantaa oli hän juuri kääntymäisillään takaisin, kun hän huomasi jonkun esineen kelluvan vedessä, puolittain piilossa korkean törmän alla. Mentyään aivan äyräälle huomasi hän ilokseen ja hämmästyksekseen, että esine oli intiaanikanootti. Tuon pienen aluksen pohjalla oli mela, jonka tuo varovainen metsästäjä otti heti haltuunsa.
Sitten hän kiiruhti takaisin viidakkoon kertomaan kumppanilleen kaksinkertaisesta löydöstään, ravinnosta ja kulkuvälineestä. Kenton oli todellakin vapautunut huolitaakasta löydettyään kanootin. Hänellä oli ollut paljon päänvaivaa, miten hän voisi viedä tuon sairaan ja heikontuneen luutnantin takaisin Watangaan tahi ainakin päästä onnellisesti tielle sinnepäin, ennenkuin taas lauma cherokeeseja olisi heidän kimpussaan.
»Mielestäni ei tuo kanootti voi meitä paljonkaan hyödyttää», väitti Alleyne ahmiessaan hedelmiä niin paljon kuin jaksoi, sillä kaikki lähistöllä olevat joet juoksevat joko länteen tahi etelään ja Watanga on, kuten sanoitte, melkein suoraan pohjoiseen täältä.»
»Totta on, toveri», vastasi metsästäjä; »mutta ettekö tunne vanhaa sananlaskua: 'Pisintä tietä kulkien päästään joskus nopeimmin perille'?»
»Kyllä, mutta en voi ymmärtää, miten se voi sopia nykyiseen tilanteeseemme», väitti Jack itsepäisesti vastaan, toivomatta kumminkaan mitään niin hartaasti kuin päästä mahdollisimman pian Johannan luo Watangaan.
»Niin, koska te ette tiedä, ette ainakaan tarpeeksi hyvin, suoran tien vaaroja», vastasi Kenton. »Jos olisitte vahva ja voimakas», hän jatkoi, »niin se olisi toinen asia. Silloin voisimme matkata yötä päivää ja uhmata muutamia punanahkoja, mutta nyt —»
»Nyt täytyy meidän siis kulkea jotakin vesitietä ympäri», huudahti Jack kärsimättömästi, kun hänen kumppaninsa hetkeksi vaikeni syödäkseen viimeisen hedelmän.
»Niinpä niin, ja jollen ole erehtynyt, juoksee tämä joki suoraan Tennessee-jokeen, jota myöten pääsemme suuremmitta ponnistuksitta Ohio-jokeen. Voimme sitten soutaa sitä ylöspäin päivän tahi kaksi, kunnes saavumme Cumberland-joen suuhun, johon me käännymme, ja lopulta saavutamme Watangan laakson kulkemalla Cumberlandin solan kautta!»
»Herran tähden, siihenhän menee kuusi viikkoa sen sijaan että maamatkan tekee yhdessä päivässä!» vastusteli Jack toivottomalla äänellä.