Oli tuskin kulunut kahta minuuttia nuoren shawneen lähdöstä, vaikka aika oli tuntunut Jackista monen tunnin pituiselta, kun matala, mutta selvä »huu-uuh!» rikkoi miltei luonnottoman hiljaisuuden. Tuon tärkeän merkinannon vaikutus Jackin kiihtyneeseen hermostoon oli niin yllättävä, että hän oli vähällä päästää käsistään molemmat pyssyt yhden sijasta. Koettaen kaikella muotoa säilyttää mielenmalttinsa hän tähtäsi ja laukaisi pyssynsä erästä pitkää intiaania kohti, joka hetkeksi näyttäytyi puiden välissä. Laukausta seuraava kiljaisu todisti luodin sattuneen, ja siepaten maasta toisenkin pyssyn hyppäsi Jack ylös ja syöksyi suin päin kaislikon läpi vedenrajaan.
Nuori shawnee oli asettunut istumaan kanootin keulapuoleen ja oli mela kädessään valmis heti lähtemään, kanootin keulan ollessa saarta kohti ja perän koskettaessa rantaan. Rannalla Jack hieman pysähtyi ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan tuon heikon aluksen pohjalla.
Melkein samassa painui mela syvälle veteen, ja kun veto seurasi toistaan nopeassa tahdissa, niin kiisi kanootti virralla elävän olennon lailla. Niin taitava ja vahva kuin shawnee olikin, tarvittiin kumminkin kaikki hänen taitonsa ja voimansa saattamaan heidät turvaan pienelle saarelle, ennenkuin chickasawit kerkesivät selvitä hämmästyksestään ja alkaa rannalta tuhoisan tulen heitä vastaan.
Kuularyöppy räiskähti kanootin ympärille niin pian kuin se kääntyi saaren pohjoisen kärjen taakse. Mutta onneksi ei kumpaankaan mieheen sattunut, vaikka kuulasade oli niin tiheä. Kanootti sai useampia pieniä vuotoja, sillä kuulat puhkoivat reikiä sen tuohesta tehtyihin laitoihin ja pohjaan. Mutta ne reiät tukittiin helposti Jackin takista revityillä tilkuilla. Pitäen saarta itsensä ja vihollisen välissä, olivat nuo kaksi matkustajaa pian turvassa, ja kun intiaanit aina käyttävät hyvin vähän ruutia pyssynsä panoksiin, niin kantomatkakin oli sangen lyhyt.
Päästyään keskelle virtaa Ellinipsico muutti suuntaa ja meloi jonkun matkaa virtaa ylöspäin, kunnes he olivat melkein kahden tiheämetsäisen saaren kohdalla, joista toinen oli hyvin pieni ja toinen oli alaltaan muutaman acren suuruinen.
»Täällä olemme turvassa», sanoi hän. »Molemmat tarvitsemme lepoa ja ruokaa. Haavat hyvin tuskallisia.»
»Olet oikeassa, ystäväni», sanoi Jack hartaasti, sillä hänen olkapäähänsä koski armottomasti, kun hän latasi pyssyään.
Intiaani oli heittänyt melomisen ja vetäisi melallaan vain silloin tällöin estääkseen virtaa viemästä kanoottia alaspäin. Kuullessaan Jackin sanat rupesi hän jälleen käyttelemään melaansa ohjaten lähinnä olevaa suurempaa saarta kohti. Muutaman minuutin kuluttua tulivat he erääseen kaitaiseen lahdelmaan, ja sitoen kanoottinsa veden yläpuolelle ojentuvaan puuhun he koettivat kavuta rannalle. Tämä ei ollut kuitenkaan niin helppo tehtävä kuin olisi voitu luulla, vaikka maihinlaskupaikka oli hyvin hyvä ja sopiva.
Asia oli siten, että Ellinipsicon reisi oli niin jäykistynyt hänen istuessaan kokoon kyyristyneenä kanootin pohjalla, että hän ei kyennyt ottamaan askeltakaan ilman apua, ja Alleyne voi vain yhdellä kädellä auttaa, sillä toista saattoi hän tuskin liikuttaakaan olkapäähän saamansa kuulanhaavan takia. Lopulta he pääsivät maalle muutamien epäonnistuneiden yritysten jälkeen, ja huomattuaan suojaisen sopen erään kallion kielekkeen alla ryhtyivät he laittamaan itselleen mahdollisimman mukavaa olinpaikkaa.
Nuoresta englantilaisesta eivät olosuhteet tuntuneet oikein hauskoilta. Aurinko alkoi jo laskeutua ja odotettavissa oli kylmä yö, sillä tuuli oli kääntynyt koilliseen. Ja mikä oli vieläkin pahempaa, heillä ei ollut mitään, jolla olisi tyydyttänyt hiukaisevaa nälkää, paitsi kourallista paahdettua maissia, jonka shawnee oli ottanut vyössään riippuvasta pussista. Heidän haavansa vaativat kiihkeästi hoitoa, mutta millä niitä voisi hoitaa?