Matka kului hitaasti, sillä kanootti oli raskas ja haavoittuneen olkapäänsä tähden Alleyne ei voinut ollenkaan auttaa melomisessa, ja hänen kumppaninsa haavoittunut lonkka esti myös melkoisesti heidän ponnistuksiaan päästä eteenpäin. Alituinen liikunto haittasi chickasawin kirveestä saaman haavan säännöllistä parantumista.
Mitä ruokaan tuli, niin Alleyne oli suuresti intiaanin varassa, sillä hän ei ollut tarpeeksi taitava metsästyksessä voidakseen hankkia puuttumattoman ravinnon itselleen, vaikkakin hän tavallisesti seurasi ja auttoi punaista ystäväänsä metsästysretkillä. Mitä pitemmälle aika kului sitä levottomammaksi alkoi Jack tulla ajatellessaan miten heidän matkansa päättyisi. Hän tiesi hyvin, että hänen isänsä oli hyvin pahoillaan hänen jatkuvan poissaolonsa tähden rykmentistä tämmöisenä vaarallisena aikana, etenkin kun hän ei voinut olla kovinkaan varma Jackin henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Mutta tilanne oli pian muuttuva.
He olivat taivaltaneet noin puolet matkasta Sciota-joelle, kun he eräänä iltana tulivat erään melko suuren Ohioon laskevan joen suuhun. Se virtasi idästä päin, ja Ellinipsicon väitteen mukaan oli sen nimi Suolainen joki, joka johtui siitä, että sen varrella oli muutamia suolalähteitä.
»Emmekö voisi meloa sinne vähän matkaa ja ottaa mukaamme hiukan suolaa?» kysyi Jack. »Minua alkaa kyllästyttää syödä ruokaani ilman suolaa!»
»Veljeni puhuu järkevästi», vastasi intiaani. »Me melomme niin kauas kuin ennätämme ennen yön tuloa, ja sitten yövymme etelänpuoleiselle rannalle. Päivänkoitossa saamme saalista ja haemme suolaa.»
Nuori päällikkö ohjasi puhuessaan kanootin Suolaiseen jokeen, ja pimeän tullessa he olivat tunkeutuneet melkein kolme penikulmaa tuohon metsäiseen seutuun. Yöpyen tapansa mukaan rannalle he lähtivät aamunkoitossa metsästämään.
Kuljettuaan noin penikulman verran he löysivät hirven jäljet. Vähän aikaa sitten oli siitä ilmeisesti mennyt etelään päin pienempi lauma noita ylväitä eläimiä. Nähdessään nuo tuoreet jäljet pääsi Ellinipsicolta tuo paljon sanova »ugh!» ja syöksyen juoksuun kiiti hän otusten perään. Jack pysytteli perässä parhaansa mukaan tiheikköjen ja aukeitten halki, purojen ja erämaiden poikki, kunnes hän oli vaipua maahan uupuneena ja hengästyneenä. Hänellä oli kova työ pysyä intiaanin näkyvissä, sillä niin taitava oli viimemainittu kulkemaan metsässä mistään esteistä huolimatta.
Syöksyen eteenpäin täten noin kaksikymmentä minuuttia alkoi Ellinipsico hiljentää vauhtiaan. Vasta taitetut oksat ja vielä tihkuvat jalan jäljet ilmaisivat hyvin selvästi, että he lähestyivät saalistaan. Notkeasti kuin pantteri hiipi tuo nuori shawnee eteenpäin. Kaikki hänen huomionsa oli keskittynyt tuohon pahaa aavistamattomaan hirveen, jonka pitkäkarvainen niska ja haaraiset sarvet olivat juuri näkyvissä erään suon laidassa kasvavan kuihtuneen leppäpensaan takaa.
Matkien punaisen ystävänsä liikkeitä mahdollisimman tarkasti Jack seurasi häntä viiden tahi kuuden askeleen päässä, kun samassa pyssynlaukaus häiritsi metsän syvää hiljaisuutta ja tuo nuori intiaani vaipui voihkaisten maahan.
Alleyne kiiruhti hänen luoksensa ja kerkesi juuri näkemään, että verta juoksi kuulan haavasta hänen kyljessään, kun eräs metsästäjien tapaan puettu valkoinen mies syöksyi esiin kirvestä heristäen. Ilmeisesti hän ei ollut huomannut valkoista nuorukaista ennenkuin nyt, sillä tämä oli ollut aivan piilossa tiheiden pensaiden takana tutkiessaan kumartuneena punaisen ystävänsä haavaa.